Mä oon aika rasittava tyyppi. Tiedättekö, sellainen joka osaa tosi hyvin korjata muiden elämää hyvää tarkoittavine neuvoineen ulkopuolelta. Oma elämä on kaaos, kotona on vain parittomia sukkia ja ai niin - omaa elämäähän mulla ei itse asiassa olekaan.
Olen järkkymätön besserwisser, jauhan aina samat asiat ainakin kaksi kertaa, puhun liian kovalla äänellä ja liian nopeasti ja kaiken lisäksi olen vielä ruma ja läski. Myönnän myös moraalisen ylemmyydentuntoni sen suhteen, että minä teen kaiken aina tosi oikein ja harkitusti: luomuruokaa ja syliaikaa ja kasvattavia harrastuksia lapsille ja pusuja ja ainakin 10 minuuttia laatuaikaa joka päivä sille ihanalle puolisolle. Siis teoriassa.
Mutta toisaalta mä oon aika hyvä tyyppi kuitenkin. En sen takia, että olisin jotain, vaan siksi että olen päättänyt uskoa siihen. Olen aktiivisesti päättänyt antaa itselleni anteeksi sen, että välillä hommat kusee pahasti, äiti huutaa kupeidensa hedelmille äänensä käheäksi ja karjuu aamulla että ihan sama saatana, syökää sitten niitä muroja vaikka joka päivä, mua ei kiinnosta teidän vitamiininne. Jotka se sitä paitsi unohtaa antaa lapsille.
Rämmittyäni ylös masennuksesta olen yrittänyt opetella ihmisten perustaitoja. Kuten kampaamaan melkein joka päivä omatkin hiukseni ja totetamaan, että jos ei sen lapsen hiukset ole joka päivä niin kauniisti ja vaatteet oikein päin, niin en minä ole epäonnistunut ihmisenä enkä äitinä. Olen opetellut löytämään itseni ja väsymykseen asti toistanut mantraa siitä, että olen oman elämäni tärkein ihminen.
Äidilläkin on ihmisarvo - muutenkin kuin lastensa kautta. On ihan oikein ja reilua, että minä saan käydä vessassa, vaikka lapsi ulvoo, ettei saa sukkia jalkaansa. On välttämätöntä ottaa joskus omaa aikaa ja käydä kylässä itsensä luona, jottei unohda kuka on.
Tiedän, että meitä on muitakin. Itselleen kohtuuttomia vaatimuksia asettavia naisia, jotka mahdottomien olosuhteiden keskellä taistelevat sen puolesta, että ne läheiset ja rakkaat eivät kärsisi. Ongelma on siinä, että sitä itseä ei muisteta laittaa sinne läheisten ja rakkaiden ihmisten joukkoon. Ei minulla ole oikotietä eikä patenttiratkaisua siihen miten se onnistuisi, mutta joitain vinkkejä, jotka jotkut ystävät ovat kokeneet hyödyllisiksi.
Minä en voi auttaa sinua. Mutta jos saat täältä edes pienen idean ja voimaa siihen miten voit auttaa itseäsi seviämään tänään iltaan asti, niin tavoitteeni on saavutettu. Koska sinä olet sen arvoinen!
