Kesä kaikilla - loma yksillä?

Koulu loppui, muutaman viikon päästä päiväkotikin sulkeutuu. Se sai minut taas kerran pohtimaan käsitettä loma. Wikipedia määrittelee loman: Loma on työstä, opiskelusta tai vastaavasta saatava pitempi vapaa-aika.

Ensin pitää miettiä, että mistä sitä lomaa oikeastaan haluaa ja tarvitsee? Mitä loma sisältää? Onko loma aikaa perheen ja lasten kanssa, vai onko se perhe ja lapset se "vastaava", josta lomaa pitäisi ottaa. Entä jos ei olekaan töissä tai opiskelemassa, josta saa sen kesäloman, vaan on kotona lasten kanssa, työttömänä, sairauslomalla tai muuten työelämän ulkopuolella. Voiko pienten lasten vanhempi, joka onkin esimerkiksi pitkällä sairauslomalla tai eläkkeellä pitää 5-10 viikon loman toipumisestaan? Helpommin kuin se työelämässä oleva työstään? Näitäkin kysymyksiä on tuttavapiirissä joututtu pohtimaan.

Aikuinen ihminen tuskin saa lomaa ihan kaikesta kovin usein, se vaatii yleensä poistumista siitä kotiympäristöstä, että ne tiskit eivät vainoa ja silti se vastuu perheestä helposti seuraa. Monen vanhemman loma tuntuu olevan sitä, että kerrankin saa rauhassa keskittyä olemaan perheen kanssa. Toisaalta yllättävän moni myös haaveilee siitä, että saisi kerrankin rauhassa siivota tai remontoida tms. Enpä olisi uskonut kaksikymmentä vuotta sitten kuuluvani siihen joukkoon. Osa taas haluaa lähteä matkoille ilman lapsia, yksin tai puolison kanssa.

Moni äiti (juu, yleistys) kokee raskaimpana arjessa kokonaisvastuun kaikesta. Kotona on ne lapset ja puoliso, jotka toki tekevät asioita, jopa pyytämättä, mutta se lopullinen vastuu kaiken muistamisesta ja koordinoinnista on sillä äidillä. Äiti on se kodin projektipäällikkö, toiminnanjohtaja ja kaiken koordinoija. Näistä minunkin teksteistäni ehkä huokuu se, että kyseinen tilanne vallitsee tässäkin huushollissa. Välikausivaatteet ja uudet hammasharjat ja koulun diskon arpajaispalkinnot vain automaagisesti ilmestyvät jostain - tai ainakin se tietoisuus siitä, että nyt olisi aika hankkia niitä. Tai niin se perhe kuvittelee.

Aika ajoin minä jaksan motkottaa asiasta. Jonkun verran on myös siirretty vastuukokonaisuuksia toisille ja jos se vastuu on nimetysti siirretty, niin sitten se tosiaan on sillä vastuunkantajalla. (Ainakin siihen asti, kun äidillä menee hermot ja se joko hoitaa asian itse tai vähintään muistuttaa asiasta.) Jos se koululainen ei saa niitä likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, niin sitten sillä ei ole puhtaita vaatteita. Häveliäisyyssyistä en lisää esimerkkejä perheenjäsenistä, jotka voisi tunnistaa ;-)

Ideaalitilanteessahan se vastuu jakautuisi tasan kaikkien kesken tai ainakin perheen aikuisten kesken ja lapsille osansa. On perheitä joissa näin tapahtuu. On perheitä, joissa se tapahtuu vuosikausien opettelun jälkeen. Ja sitten on perheitä, joissa se ei tapadu minkään maailman itkupotkuraivareilla tai lakkouhkauksilla tai siivouslakoilla.

Tähän ongelmaan aika usein, mutta ei aina, toimiva ratkaisuni on ehdoton hyväksyntä. Näin nyt vaan on. Ehdottomalla hyväksynnällä ja tilanteeseen alistumisella ja tilanteen sietämisellä marttyroiden on eroa. Omalla kohdallani se ehdoton hyväksyntä on tietoinen valinta ja tosiasioiden tunnustaminen. Minä nyt vain satun olemaan perheen paras koordinoija. Minun persoonallisuuteni ja taitoni ovat muita perheenjäseniä paremmat ja vaatimustasoni korkeampi monessa asiassa.

Jos se muu perhe ei vaan halua ja kykene sitä kokonaisvastuuta jakamaan, niin voi valita kaksi tapaa suhtautua asiaan: joko tapella vastaan tai käyttää se tappeluun menevä energia asioiden hoitoon. Jos vuosien varrella olen huomannut, että kaikki yritykseni siihen yhteisvastuuseen päätyvät vain asioiden unohtumiseen ja minun ärsyyntymiseeni, niin helpompaa on lopettaa ärsyyntyminen. Toki tämä on helpompaa, jos se toinen aikuinen edes yrittää, eikä ole sitä mieltä että koko asia ei edes kuulu hänelle ja tekee osansa käytännön asioissa.

Käytännössä: jos minä haluan jotain, niin teen sen. Jos en jaksa, niin se jää tekemättä tai joku muu tekee sen ja siitä on sitten turha valittaa kenenkään muun. Jos minä haluan lomamatkalle, niin sitten minä kysyn mielipiteitä, huomioin ne tai en, suunnittelen mieleiseni reissun ja kysyn kuka perheenjäsenistä haluaa osallistua. Sitten ollaan kiitollisia ja pidetään valitus siellä omassa masussa, jos ei kerran tehdä itse mitään. Joskus hommia halutaan tehdä yhdessä, minä annan mahdollisuuden - en vaadi. Jos ei huvita tai en jaksa, niin sitten ei tehdä ja se joka valittaa asiasta saa sitten tehdä itse. Toki vain näissä loman vapaaehtoisissa, en minä perhettä ruuatta jätä ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

Ei ole mikään pakko järjestää sivistäviä reissuja muinaislinnan raunioille kasveja keräilemään, ei ole pakko mennä huvipuistoon, ei ole pakko, jos kukaan ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Ei ole mitään järkeä siinä, että äiti väkertää yötä myöten suunnitelmia ja varaa matkoja ja laskee budjetteja ja hoitaa kaiken - ja on sitten elokuussa puolikuollut ja itkee väsymystään, mutta olipahan kaikilla kiva loma.

Minä muistan eräänkin reissun, jolla olen jossain vaiheessa saanut pienen raivarin jossain kesken kaiken, kun ei kaikki menekään just niin kuin suunnittelin. Kun se lapsi saa keskellä Tukholmaa kohtauksen, että se ei halua astua niillä upouusilla kesäkengillään (joita metsästettiin kolmesta kaupasta) märälle kadulle, ettei ne kastu, niin voi joko nauraa tai räyhätä että on se nyt perkele, kun ei voi Crocsilla astua vastapestylle laatoitukselle. Nyt valitsisin sen ensimmäisen - jos minulla olisi voimia valita.

Me emme meneä tänä vuonna Viroon. Me emme taida mennä edes Turkuun (hei mä järkkäsin just sinne kahden yön kylpylöinnin, kun jaksoin ja halusin!). Me mennään Hankoon, jos puoliso hoitaa reissun ja majoitukset ja mummoloihin varmaankin. Mutta lisäksi me tehdään keittiöremontti  ja muuta pikkuremppaa (okei, ei me tehdä läheskään kaikkea ite) ja suunnittelin raivaavani kangaskaappini. Se saa luvan olla okei - en minä halua olla uupuneena ja kiukkuisena jossain vuoristossa vaeltamassa lasten kanssa, tai edes lojumassa ulkomailla auringossa. Jos ne haluaa jotain sellaista, niin kysykööt vaikka tuolta toiselta vanhemmalta. Jos se ei jaksa, niin me uidaan silloin tällöin lähiseudulla, hoidetaan puutarhaa ja maalataan vaikka kiviä. Piirretään katuliiduilla ja käydään Linnanmäellä, koska me käydään siellä joka juhannus.

Ja se on ihan okei. Ehkä tästä kesästäkin selvitään ilman suuria hermoromahduksia. Tai ainakin ne menee ohi ja unohtuu ja tulee kivaakin. Ei oo pakko, jos ei halua eikä jaksa, vain siksi että pitäisi. Niitä pakkoja on arjessa ihan tarpeeksi, lomaan ei kannata haalia uusia.

Rentouttavaa lomaa niille, joilla sellainen on. Rentouttavia taukoja kesään niille, jotka eivät saa lomaa. Ota omaa lomaa edes muutama tunti, jos mahdollista - mistä sitä lomaa sitten kaipaatkin! Ei se niin vaarallista ole, jos joskus menee vähän vinksin vonksin. Muista: hartiat rennoksi, hengitä syvään.

Luvatuista postauksista taitaa olla vielä tekemättä se Överin Itseironian tarina, niksipuolelta on kyselty ruokavinkkejä ja lisäksi voisin kertoa siitä, miten meidän koululaiset tahtoo pisteitä. Ja siihen liittyy toki niitä tehtäväkortteja.

Yliherkkä torjunnantunne - ei kukaan kuitenkaan

No moi taas! Mehän ollaan kavereita, vaikkei kaiken aikaa roikuttaiskaan toistemme käsissä ja halipusittais ja tiedettäis että ostin uutta hammastahnamerkkiä eilen. Semmoisia ne ystävät on, että välimatkaa ja aikaa voi olla, mutta ystävyys on ja pysyy, ja sitä voi aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäi. Ihan kuin ei olis koskaan erossa ollutkaan!

Tai sit ei. Koska jos joku musta oikeasti tykkäis, niin kai se nyt olis soittanut tai mailannut tai whatsapannut tai veispuukannut tai mitä niitä onkaan. Tai ainakin se olis kysellyt naapurilta mun kuulumisia ja lähettänyt terveisiä, koska ne kävi viime viikolla syömässä yhdessä. Jos joku teistä olis oikeesti mun kaveri, niin kai te nyt olisitte jo kyselleet, että miksen mä bloggaa, vaikka lupasin ja te olisitte jakaneet mun blogia sata kertaa ja kertoneet jo kaikille kavereille ja ne niiden kavereille ja mulla olis satakolkyt lukijaa. Mutta eihän kukaan musta oikeastaan tykkää, ne on vaan kohteliaita, kun väittää niin.

Mulla ei ollut kavereita pienenä. Ei oikein ketään. Eikä varsinkaan aikuisena, eikä teininä, eikä opiskeluaikana. Kukaan ei koskaan pyytäny mua minnekään, ne oli vaan keskenään kavereita. Miksi olisikaan pyytänyt, mähän oon niin tylsä. Ja mä en kyllä ikinä koskaan voi pyytää ketään, koska aina jos pyydän, niin sit kukaan ei koskaan lähde. Mä oon niin tylsä ihminen, että mun kanssa ei koskaan kukaan halua minnekään. Kyllä mä mukanan hengasin, mutta ei kukaan koskaan silleen vaan mun kanssa ollut.

Taas se nähtiin. Just yritin perjantaina pyytää kaveria keikalle, mutta ei kukaan lähtenyt. Miks oliskaan, tylsää mun kanssa olis ollut kuitenkin, kun mä joko oon nolona hiljaa tai sit höpisen koko ajan jotain sekavaa. Sitä paitsi sen lisäksi mä oon niin rumakin oikeastaan, että ihan hyvä ettei kukaan lähtenyt, koska mä olisin vaan ollut tosi nolottava ja olis saanu taas kaikki kärsiä ja hävetä. Aina saa, jos mut joskus päästää jonnekin vapaalle.

Mutta entäs jos... jos mä olisin kysynyt oikeasti jotain? Mähän vaan heitin silleen puolihuolimattomasti, että lähtiskö joku. Tai taisin itse asiassa sanoa, että olis kiva mennä, mutta ei mulla oo seuraa. Enkä kenellekään oikeesti, kirjoittelin muuten vaan silleen isolle laumalle ihmisiä. Mutta jos mä olisin yhtään kiinnostavaa seuraa, niin kai joku olis hoitanut itselleen lapsenvahdin kahdeksan tunnin varoitusajalla? Ja lähtenyt katsomaan mun kanssa bändiä, josta ei ole ikinä kuullut mitään (vaikka se onkin hyvä bändi).

Mä tiedän omalla kohdallani, että mun puhelinkammo rajaa ihmissuhteita ihan turhaan. Mutta mä pelkään ihan hirveästi sitä, että jos mä soitan jollekin, niin mä soitan huonoon aikaan. Mä pelkään kauheasti, että häiritsen soittamalla. Jotenkin se tekstarin laittaminen tai viestittely tekstitse on helpompaa. Mä en koskaan saa tietää, että onko se saanut jo sen viestin ja vastaanottaja voi vastata kun haluaa ja jos haluaa. Mä voin yrittää selittää, että se vaan unohti, jos joku ei vastaa. Tai jotain, mitä en ihan itsekään ymmärrä.  Kuitenkin vastaan puhelimeen yleensä ihan mielelläni (kiitti isi kun aina jaksat soittaa mulle päin!), ja jos en voi vastata,  niin en mä siitä angstaa, aina ei vaan voi. Voin soittaa jopa takaisin, koska silloin tiedän, että se ihminen haluaa kuulla musta. Mutta apua, että mä muka soittaisin jollekin ja kysyisin että mitä kuuluu. Ei, ei vaan uskalla. Jos se ei halua kertoa? Jos se ei tykkää musta? Jos se kiusaantuu, mitä mä siltä kyselen?

Tätä samaa torjunnan pelkoa olen tainnut viljellä koko elämäni. Mä en voi ehdottaa mitään, koska kukaan ei kuitenkaan koskaan halua mitään mun kanssa. Ja jos ehdotan, ja joku ei heti nappaa kiinni ja ole ihan että jee jee loistoidea, niin mä alan perua itse. "Vois ehkä jos joku tykkäis, niin poimia pihlajanmarjoja, en mä siis tiedä että olisko siellä edes kivaa, mutta jos joku haluaisi, niin mä voisin mennä". Innostuitko? Lähtisitkö intoa pursuen mukaan? "Hei mä haluaisin lähteä poimimaan pihlajanmarjoja, se on mun mielestä tosi kivaa ja luulen että säkin voisit tykätä, tuutko mukaan huomenna?" Innostaako enemmän?

Kaveruus vaatii töitä. Aina ei jaksa, mutta kun ja jos suinkin jaksaa, niin kannattaa yrittää. Ottaa yhteyttä, olla kiinnostunut toisista, kehittää jotain yhteistä, tarjota tai pyytää palveluksia. Jep. Luit ihan oikein: pyytää! Palaan asiaan. Jotta saa kavereita, on tehtävä itsestään helppo kaverustuttava. On annettava jotain mihin tarttua, on yritettävä vähän sopeutua toisten rytmiin, mutta sitten taas oltava erillinen ihminen. On annettava, mutta on osattava myös vastaanottaa. Se on vaikeaa joillekin meistä. Jotkut meistä on helposti juuri sellaisia, joiden antama viesti on: mä oon tylsä, ei mun takia tartte vaivautua. Ei tehrä tästä nyt numeroo. Anteeksi että olen olemassa.

Ei sellaisen kanssa ole helppoa olla kaveri. Jos se ei koskaan ota yhteyttä tai uskalla ehdottaa mitään. Jos se ei halua mitään, jos se anna itsestään mitään. Jos se pitää aina houkutella ulos kolostaan, pitää pyytää kuus kertaa ennen kuin se uskoo, että se halutaan mukaan. Jos sitä aina saa vetää perässä, kun se ei usko että sen on uskallettava kävellä itse. Jos se pitää itseään ihan paskana ja sille saa aina olla todistelemassa, että se ei ole sitä. Jos se dissaa itteään ja luulee, että se on muista hauskaa.

Okei, myönnän että nykyään on helppo löytää samanhenkistä seuraa samanhenkisten kuplaan vaikka netin ryhmistä, mutta perinteisiä kaveritaitoja tarvitaan edelleen. Naapuritaitoja, arkikaveritaitoja. Ja mä opettelen, koko ajan, olemaan vähän helpompi. Vähän vähemmän perässä vedettävä, ja anteeksi kun nyt olen tällainen.

Sanoin että pyytää palveluksia. Oma postauksen aiheensa sekin. Mun on aina ollut helppo antaa muille ja hymistellä, että hyvä antaa vähästä ja paha ei anna paljostakaan. Mä voin antaa mitä vaan, vaikka sen ainoan paitani, mutta vastaanottaminen on vaikeaa. Koska enhän mä oo sen arvoinen, ei mun nyt tartte. Tätä mä opettelen. Pelkään että menee överiksi jossain vaiheessa, sanokaa sit vaan suoraan. Mutta mä tein hirmuisen historiallisen teon tänään: pyysin että naapuri lähtee viemään mua Plantageniin. Okei, mä menisin sinne sen kans koska varmaan sekin tarttis ja itse asiassa mä lupasin antaa sille nurmikonsiemeniä ja ne loppui ja tartten omaankin tarpeeseen ja ja ja... mutta mä uskalsin ehdottaa jotain! Ja se sanoi että joo, ilman muuta.

Mä yritän nyt ajatella, että jos mun on helppoa ilahduttaa muita antamalla jotain, niin miksi kiellän niiltä sen saman ilon? Mua oikeasti ilahduttaa, jos voin tehdä jotain läheisten hyväksi, mutta että on vaikea olla saamapuolella. Nyt yritän nyrjäyttää ajatuksiani siihen suuntaan, että jos mä aina vaan annan ja annan, niin vähänkö niillä on karmea kiitollisuudenvelka, eihän ne voi kohta ottaa mitään! Eikä tämä ole vain materiaa... Mä autoin ystävää läpi sen avioeron, koska mä jaksoin. Ja kun mulle tuli vähän rankempaa, niin mä osasin ja uskalsin antaa sen auttaa. Hyvä minä!

Niin ja mä huijasin. Oli mulla kavereita, olis ollut enemmänkin jos olisin uskaltanut sanoa sen, että mä oon mukana kaveriporukassa, enkä vaan ollut sitä mieltä, että ne muut just just sietää mua, kun ei kehtaa poiskaan ajaa. Koko lukioajan kaveripiiri katosi, koska mä en uskonut, että ketään kiinnostaa. Koko opiskeluajan kaveripiiri katosi, koska mä olin varma, että kukaan ei tykkää musta kuitenkaan. Osin niitä tuli vähän takaisin tässä lasten myötä, mutta aika etäisiksi - koska eihän ketään mun lapset kiinnosta, eikä ne halua mitään mun kanssa, koska mä oon niin tylsä.

Mutta sitten huomasin, että kun uskaltaa antaa itsestään tarttumapintaa, ja kun uskaltaa ottaa vastaan, niin sitä saa. Mulla onkin yllättävän monta oikeaa ja tärkeää ystävää! Ja kavereitakin vaikka kuinka monta. Ne vaan on helposti itse sitä mieltä, että no ei musta kukaan kuitenkaan tykkää. Ja sit me möllötetään omissa poteroissamme murehtimassa, miten kaikki muut kuitenkin pitää hauskaa jossain muualla ilman mua.

Seuraava sivuaskelkin on jo otettu: lasten kaverivierailut. Hui. Mä oon jo uskaltanut kysyä, että saako meidän lapsi tulla kylään. Sai se. Olisi pitänyt uskaltaa jo ekan kohdalla, eikä vasta tän vikan lapsen. Saa meillekin tulla, mutta mä en uskalla kysyä, koska jos ne ei tulekaan tai haluakaan antaa niiden lasta mun luo, koska... niin. Miksei?

Jaa se keikka? Vend julkaisi levyn. Ja mun lapsen kaverin isi soittaa siinä. Mä oon uskaltanut kutsua sen kaverin tänne ja lapsen sille kaverille. Toki mä edelleen olen sitä mieltä, että mä olen surkea ja huono ihminen, koska kukaan ei ole vielä pyytänyt että sen lapsi pääsis meille tai että meidän lapsi tulis sinne. Tai siis oikeastaan ehkä onkin, joo, taisin muistaa väärin... Ehkä mä joku kerta uskallan toteuttaa villin ideani kutsua ne lasten kaverien vanhemmatkin tänne, ehkä jopa sen toisen lapsen kaverin vanhemmat, koska mun mielestä olis sikahauskaa pelata jotain yhdessä silleen, että olis enempi lapsia ja aikuisia. Mut mä en oo vielä uskaltanut, koska se on varmaan ihan huono idea ja kukaan ei kuitenkaan haluu mitään typeriä lautapelejä tai ainakaan mun seurassani. Ehkä joskus.