Soundtrack

Monille kirjoituksilleni tulee mieleen joku soundtrack. Tutuista teemoista on kirjoiteltu runoja ja lauluja. Mietin, että miksipä en jakaisi näitä teidän kanssanne, joten olkaa hyvä: Blogini soundtrack -soittolista:

Kolmen oksan puu

Saatatte ehkä päätellä, että olen post-it-lappujen suuri fani. Blogia ei kuitenkaan sponsoroi yksikään lappuvalmistaja, mutta olen tainnut oppia lappusten käyttöön jo vuosituhannen vaihteen it-bisneksessä. Nyt on tarjolla puuhaa, johon sain motivaation, vinkin ja kokeilumahdollisuuden ihan sote-alalta, perheneuvolasta.

Arjessahan usein käy niin, että sitä vaan mennään ja selvitään päivästä toiseen, eikä siinä ehdi sen enempiä mietiskellä suuria visioita ja missioita - eli perheen tai parisuhteen tavoitteita. Hukataan tieto siitä, mitä se toinen aikuinen ajattelee, kuvitellaan että kyllähän me samaa halutaan ja lapset menee siinä sivussa. Yhteisiä ajatuksia voi kuitenkin jakaa muutenkin kuin tuntikausien setvimisellä ja terapialla - ei toki syvällisesti yksityiskohtiin mennen, mutta ainakin alustavasti.

Välineiksi tarvitaan vähintään A2-kokoinen paperi tai kartonki (neljä tavallista kopiopaperia) tai sopiva määrä sitä seinäpinta-alaa. (Voitte kuvitella, että en todellakaan ole sisustusihminen näillä tavoilla käyttää seiniä ja ovia.) Ja sitten tietysti niitä lappusia. Meillä toimi kolme eri väriä, mutta tässä pärjää yhdelläkin.

Ensin tehdään puu, jossa on kolme oksaa. Sen voi piirtää, sen voi askarrella kartongista alustalle - tai mikä nyt on sopivin tapa. Selkein on simppeli ristin muotoinen: latva ja kaksi sivuoksaa. Yksi oksista on perheen positiiviset asiat, yksi negatiiviset ja yksi yhteiset toiveet ja tavoitteet. Minua miellytti tapa, jossa toiveet ja tavoitteet ovat latvassa.

Sitten otetaan jokaiselle osallistuvalle perheenjäsenelle kasa lappuja ja aletaan taas estottomasti pulputa kaikkea mieleen tulevaa. Kirjoitetaan yksi asia yhdelle lapulle (ja jos nyt on värierottelufani, niin joka tyyppi eri värille).
1. Perheessä/parisuhteessa iloa tuottavat asiat. Mistä tulee hyvä mieli? Mikä tuntuu mukavalta? Mistä saa voimia jaksaa? Mikä on kivaa?
2. Perheessä/parisuhteessa harmittavat ja surulliset ja kiukuttavat asiat. Mikä vie eniten voimia, mistä tulee surullinen tai kiukkuinen tai uupunut olo. Mitä ei haluaisi?
3. Mitä haluaisit (enemmän)? Mitä toivoisit perheeltä/parisuhteelta? Mistä haaveilet? Mitä olisi kivaa tehdä (yhdessä)?

Jokainen listaa omia juttujaan omassa rauhassa. Kirjoitustaidottomat voivat piirtää tai saada apua isommilta. Meillä tuli jo neljävuotiaalta nerokkaita ideoita ja asioita! Jokainen sitten lätkii omat lappunsa oikealle oksalle joko saman tien lapun kirjoitettuaan tai sitten kun kaikki ajatukset on otettu ulos päästä. Tärkeää on, että kesken prosessin ei aleta arvottamaan, että mikä nyt on oikeasti tärkeää ja onko nyt hienompaa haluta geomageja vai sukellusretkea Australiaan ja onko hienompi ilonaihe syvälliset keskustelut filosofiasta vai makaronilaatikko ketsupilla.

Kun kenellekään ei tule enää mieleen mitään, niin aletaan koota. Oksa kerrallaan katsotaan, että mitä kaikkea sinne tulikaan. Jos useampi perheenjäsen on kirjoittanut samanlaisia asioita, ne voi laittaa samaan nippuun. Yhdessä käydään läpi ja huomataan sekä itsestäänselvyyksiä että yllätyksiä, havaitaan eri näkökulmia samaan asiaan, tai kaikkien yhteinen toive.

Sitten voi  saman tien miettiä yhden asian, tai jos voimia riittää niin yhden joka oksalta, ja alkaa miettiä mitä voisi tehdä joko poistaakseen harmiasian, lisätäkseen iloasioita tai saavuttaakseen tavoitteita ja haaveita. Tai vaihtoehtoisesti jättää asiat hautumaan, puun esiin jotta siihen voi palata ja lisäillä uusia mieleen tulevia juttuja.

Meidän puutyötalkoissa löytyi muun muassa yhteinen toive: enemmän ulkoilua ja metsään. Minä olin kuvitellut, että eivät nuo lapset minnekään metiköihin halua rämpimään, vinkuvat vaan kun tulee kylmä ja märkä ja tylsä, joten se oli ihan oikeasti yllätys! Toiveissa oli myös omaa aikaa vanhemman kanssa yhteisen perheajan lisäksi - ja vanhemmilla sitä omaa aikaa kahdestaan. Toisaalta ilon aiheista löytyi hyvin yksinkertaisia asioita, kuten yhdessä pelaamista ja leikkimistä ja esikoisen listaamana se, että isi ja äiti rakastaa toisiaan.

Ärsytyksissä yllätti se, että noita lapsiakin harmittaa sekasotku kotona - luulin että kun ei ne mitään itse sille tee, niin se on ihan sama, ja minä olen ainoa joka siitä kärsii. Tällä sain sitten ikään kuin enemmän luvan nakittaa noita tehtäväkorttisulkeisia, kun kerran kaikki haluaa siistimpää, mutta kukaan ei saa ryhdyttyä toimeen. Mitenkään hirveästi ei yllättänyt, mutta vähän nolotti kyllä, että äidin huutaminen oli siellä harmittavissa asioissa.

Meidän puu on nyt jääkaapin ovessa, ja osa lappusista on hoidettu, osa on tipahdellut. Ehkä voisi ensi viikonloppuna ottaa siivoussession lisäksi vähän puun rakennusta ja miettiä myös mitä kivaa tehtäisiin yhdessä. Siihen kuuluisaan synkronoituvaan kalenteriin ja sieltä viikkolukkariin voisi myös oikeasti lisätä niitä yhteisiä kivoja juttuja ja kahden keskeistä aikaa eikä odotella, että joskus tulee se aika, jotenkin automaagisesti sinne ilmestyy yhteinen aika ja kaikki kiva. Toisaalta tällaisen puunhan voisi rakentaa myös ihan itselleen! Tämähän on melkein kuin orgaanisempi ja humanistisempi muoto vanhasta kunnon SWOT-analyysistä.

Oliko sinulla traumaattinen lapsuus?

Silloin ennen maailma oli erilainen. Lapsia sai "kurittaa" selkäsaunoilla ja tukkapöllyillä, oli niitä sotatraumoja toiseen tai kolmanteen polveen, oli itsehoitoa alkoholilla, ei ollut turvavyöpakkoa eikä pyöräilykypäriä ja lapset sai pitää huolen itsestään. Monella oli niukempaa ja elämä oli yksinkertaisempaa ja kaikki nostalgisesti hienompaa. Ja facebook täynnä niitä ylistyksiä, miten me selvittiin ja kivaa oli ja meistä tuli hyviä ihmisiä, vaikka saatiinkin selkäsaunoja. No, kaikki ei selvinneet, kaikista ei tullut hyviä ja ehjiä ihmisiä. Jotkut kuoli, jotkut vammautui - fyysisesti tai henkisesti.

Nyt tuli kuitenkin puheeksi se, miten paljon traumoja ja ongelmia nykyvanhemmat joutuvat käsittelemään, kun haluaisivat lapsilleen erilaisen lapsuuden kuin itsellä oli. Tämän blogin tyypillinen lukija on varmaan juuri sellainen äiti, joka pinnistelee taistellakseen sen puolesta, ettei toimi omasta lapsuudestaan saamiensa mallien mukaan. Ei lyö lapsia, ei nujerra niitä henkisesti, yrittää näyttää rakkautensa ja kuunnella lapsiaan, ei juo viinaa holtittomasti. Mutta se oikeasti vaatii monelta energiaa. On se lasinen lapsuus tai tunnekylmä lapsuus tai jotain muuta. Ja katkeruus siitä, miten ne vanhemmat saattoivat tehdä niin omalle lapselleen. Ikuinen fiilis siitä, että minä en ole minkään arvoinen, koska ne vanhemmat eivät tehneet sitä tai tätä ja tekivät niin. Jos se vanhempi olisi oikeasti rakastanut ja minä olisin ollut sen arvoinen, niin kai se olisi lopettanut sen juomisen / sanonut että rakastaa ja näyttänyt sen / valitse oma traumasi.

Minä en ole mikään ylenpalttinen Ben Furman -fani, mutta pidän siitä ideasta, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Olen muutenkin kovin mieltynyt näennäisiin paradokseihin. Tässä vähän muokkailtuna taas yksi selitykseni, josta oltiin valmiita maksamaan se penni, ehkä jopa kaksi tai viisi. Toivottavasti tämä olisi jollekin muullekin sen arvoinen - mutta koska sen saa ilmaiseksi, niin lukemalla häviää lähinnä aikaa. 

En nyt sen enempää erittele mitä kaikkia traumoja omasta lapsuudestani seurasi. Ei siellä mitään oikeasti pahaa ollut, mutta lapsi kokee asiat eri tavalla. Kun on kulunut sitä aikaa ja terapiaa, niin voin todeta, että nyt päälle nelikymppisenä olen työstänyt nuppini siihen tilanteeseen, että en ole enää katkera. En voi oikeastaan sanoa edes antaneeni anteeksi, vaan koen että kyllä ne vanhemmat on parhaansa tehneet niillä resursseilla, joita niillä oli. Ei siinä oikeastaan ole anteeksiantamista, vaan jotain ehdotonta tapahtuneen hyväksymistä. Se tapahtui, ja se siitä. Näillä mennään.

Isi joi viinaa ja sammui lattialle ja heitteli joskus tavaroita kännipäissään - no ei ihme kun yhdistää sen taustan, lapsuuden ja ajan hengen sen ammatissa kosteine neuvotteluineen harva se päivä. Isän isä joi - oli sotatraumoja, sirpaleita päässä ja muutenkin rankkaa. Äidin oli ehkä vaikea ilmaista aina tunteitaan, varsinkaan positiivisia, ja ne nujertavat ja väheksyvät ja moittivat puheet tulivat helpommin kuin kehut - mutta kun tuntee sen äidin ja sen siskot, niin aika pitkälle sekin on niistä lähtökohdista päässyt ja oman selviytymistyönsä tehnyt. Se oli oppinut se tavan, että osoittamalla viat, oli lapsella mahdollisuus olla ensi kerralla parempi ja kehuista ylpistyy. Minä sain selkäsaunoja, eikä se ole koskaan oikein, että lasta lyödään- mutta silloin se oli hyvin laajalti käytössä ollut kasvatustapa.

Aika monella on se kokemus, että on vaikea uskoa, että se kaikki on tapahtunut. Miten ne omat rakastavat vanhemmat ovat voineet toimia niin! Lyöneet, vähätelleet, pilkanneet, nauraneet tärkeille asioille, riehuneet humalassa, olleet välittämättä, jättäneet huomiotta. Koskaan ne ei nähneet mitään hyvää, aina vaan huonot asiat. Pitkään meni minullakin siinä vaiheessa, että ei luoja, onko se kaikki todellakin tapahtunut minulle ja luulin että kaikilla muilla meni paremmin ja oli parempi lapsuus. Mieleen jäi monia kummallisia hetkiä, jotka koin tosi pelottavana tai ahdistavana tai surullisena.

Niin minä sen silloin koin, ja se on ok. Oliko se minä se lapsi, joka sen kaiken koki? Olenko edelleen se sama ihminen? Kun sitä kaikkea aikansa pyöritteli ja kävi kierros kierrokselta läpi, sai selville niitä taustoja, tapahtumia ja myös muiden näkökulmia tapahtumiin, niin se alkoi purkautua. Aloin muistaa ja tajuta sen, että lapsen tapa kokea asiat ja hahmottaa maailmaa on erilainen.

Jollain tasolla aloin hahmottaa sen, että joo, elämä oli paskaa ja on tullut saatua turpiin ja on tullut valehdeltua muille tapahtumista kotona ja vaikka mitä - mutta se on ainoastaan minun näkökulmani ja tulkintani. Se on minun kokemukseni - ja yhtään sitä vähättelemättä - se ei silti ole mikään absoluuttinen totuus. Aloin aktiivisesti muistella niitä hyviäkin asioita, annoin itselleni luvan rakastaa niitä hyviä hetkiä ja vanhempiani siitä huolimatta, että ne olivat välillä niiiiin paskoja.

Aloin ajatella, että miten olisin niissä olosuhteissa toiminut jos olisin ollut aikuinen, aloin ymmärtää aktiivisesti. Jollain tavalla ehkä myötäelää sen omissa vanhemmissakin olleen lapsen tuskaa. En selitellä, vaan hyväksyä asiat tapahtuneiksi, ja uskaltaa päästää niistä irti. Olen yrittänyt aktiivisesti sanoutua irti siitä, että minä olen "alkoholistin lapsi" tai "tunnevammaisen lapsi" tai "pahoinpidelty lapsi" tai mitä niitä leimoja voi ollakaan. Minä olen ollut lapsi, minulla on ollut kokemuksia, ja ne kokemukset ovat vaikuttaneet siihen millaiseksi olen kasvanut ja kehittynyt. Ihan yhtä lailla kuin vanhempiinkin heidän kokemuksensa. Mutta koska ne asiat eivät ole minun syyni, on niistä turha kantaa syyllisyyttä, eikä niiden negatiivisten juttujen tarvitse antaa määritellä persoonaani sen enempää kuin positiivistenkaan. Viha synnyttää vihaa ja rakkaus rakkautta.

Lähes jokaisesta lapsuudesta löytyy jotain hyvääkin. Ainakin se, että siitä on selvinnyt hengissä, aikuiseksi ja kuitenkin kohtuullisen toimintakykyiseksi ihmiseksi ainakin ajoittain. Joo, oma toimintakykyni on ollut hyvinkin kehno pitkiä jaksoja, mutta silti olen selvinnyt elossa ja saanut lapsia ja olen niille parempi äiti kuin omat vanhempani olivat minulle. Minulla on ollut paremmat resurssit ja keinoja käydä läpi näitä asioita niin yksin kuin terapeutin kanssa. Kun olen yrittänyt poimia niitä hyviä asioita ja helliä niitä mielessä ja alkanut aktiivisesti pohtia mitä hyvää niistä on seurannut, miten ne ovat luonnettani ja toimintatapojani muokanneet ja muistellut niitä hellyydellä, niin se tietty vihan, katkeruuden, negatiivisuuden ja surun häkki on heikentynyt.

Sitä pientä lasta itsessään on hyvä rakastaa, sanoa sille että on ihan ok olla surullinen ja vihainen siitä, että silloin tapahtui jotain, mutta ei siihen tarvitse jumittaa lopuksi ikää. Se lapsi silloin oli lapsi ja se näki ja koki asiat lapsena. Mieti mitä tekisit, jos omalla lapsellasi olisi paha olo - ja tee se sama mielessäsi itsellesi. Lohduta, rakasta, lupaa että kohta helpottaa. Ja mieti miten kauan aikaa siitä on jo kulunut - olisiko se tuska voinut helpottaa jo? Haluaisitko, että oman lapsesi tuska olisi niin monessa vuodessa helpottanut? Haluaisitko, että omien vanhempiesi tuska olisi helpottanut jo lapsena?

Sinulla ei ole valtaa muuttaa asioita, mutta näkökulmaasi voit muuttaa. Voit kertoa sen lapsuuden tarinasi uudestaan, parempana. Muistella ne hyvät asiat. Ei se tarkoita tosiasioiden hautaamista, vaan niiden valikoimista. Koko todellisuushan on aina valikoima asioista, osin tietoisesti, osin tiedostamatta. Sanotaan, että historia on aina voittajien kirjoittamaa. Kumpi sinussa voittaa: usko hyvään vai muisto pahasta. Kumpi kirjoittaa sinun historiasi? Kumman haluat sen kirjoittavan?

Joo, ei ole helppoa, en sano että toimii kenellekään muulle, ja muut tutut disclaimerit. Mutta tälleen omasta roolistaan irti päässeen stoorina toivottavasti sen pennin arvoinen ajatus edes jollekin. 

Minä sain muuten eilen kukkia elämäni tärkeimmältä ihmiseltä! Kiitos minä!

Muoks: Päätin lisätä kirjoituksiini myös soundtrackin!
Happoradio: Itä-Suomessa tuulee
Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa

Näppäriä niksejä muilta varasteltuna

Onni on ystävä ja varsinkin useampi sellainen. Suuri ilo on ystävistä, joilla on omia haasteitaan toiminnanohjauksen kanssa - ja aivan erilaisia kuin minulla. Tai sitten samanlaisia, mutta minä en vaan ole vielä tajunnut niitä.

Maailmassa on varmaan aika monta ihmistä, joille käy näin, kun alkaa siivota. Otat keittiönpöydältä likaisia astioita viedäksesi ne tiskiin, mutta ne eivät mahdu tiskipöydälle, koska siinä on paketti perunajauhoja, pussillinen sokeria, osa viime viikon posteista, kuorimaveitsi, rätti, lapsen jouluaskartelu ja kastelukannu, koska suunnittelit toissapäivänä kastelevasi kukat. Laitat likaiset astiat takaisin pöydälle ja otat ne postit viedäksesi siinä olevat laskut työpöydälle. Menet työpöydän ääreen ja siinä muistat, että kirjastokirjat muuten pitää palauttaa, viime viikolla tuli myös muistutuskirje siitä ja olet jo uusinut ne sallitut viisi kertaa.

Menet olohuoneeseen etsimään kirjoja. Muistelet, että yksi saattaa olla sängyn vieressä. Menet sängyn luo, huomaat likaiset sukat ja otat ne ja kirjan käteesi ja menet viemään sukat pyykkiin. Matkalla huomaat hukanneesi kirjan. Etsit sitä pyykkikorista turhaan, joten päättelet että laitoit sen ohi kulkiessasi olohuoneeseen. Ei löydy olohuoneen pöydältä, mutta siinä on oma kirjasi, jonka ajattelet nostaa hyllyyn. Laitat sen paikalleen ja huomaat hyllyssä kirjan, jota et muistanut edes omistavasi ja alat selata sitä.

Yhtäkkiä huomaat, että aikaa on kulunut kolme varttia ja sinä olet saanut vietyä yhdet sukat pyykkiin ja hukattua kirjastokirjan ja viime viikon postit. Päätät ryhdistäytyä ja palaat keittiöön. Huomaat kastelukannun ja menet nyt kastelemaan ne kasvit. Paitsi ne kyllä näyttävät aika surkeilta, koska kastelit ne viimeksi itsenäisyyspäivänä. Tai se oli itse asiassa äitisi, joka sen teki. Pitäisköhän niille antaa jotain lannoitetta? Menet googlaamaan huonekasvien lannoituksesta ja samalla vilkaiset ihan nopeasti sähköpostit, facebookin, keskustelupalstan ja havahdut kahden tunnin päästä. Hyvällä tuurilla olet saanut ostettua ensi kesäksi tomaatinsiemeniä ja kaikkea muuta kivaa puutarhaan. Et kylläkään sitä kukkalannoitetta.

No, viisas ystäväni keksi tähän maailman yksinkertaisimman keinon: munakello. Tai kännykän ajastin - sen löytää ehkä siihen soittamalla helpommin kuin sen munakellon. Kello soimaan vaikka viiden minuutin välein, ja aina piipityksen kuullessasi voit tehdä pienen tarkistuksen: olenko tekemässä sitä mitä minun pitäisi? Kymmenen minuuttiakin voisi olla ok.

Hahmotusongelmista kärsiville sain vinkin ottaa kohteesta valokuva ennen ja jälkeen. Ei niitä julkaista tarvitse, mutta kun usein tuntuu että tässä on raadettu jo vaikka kuinka kauan ja mitään tulosta ei näy. Ota kuva samasta paikasta ja siitä huomaat helpommin, että oletko saanut jotain muutosta aikaan! 

Toiselta ystävältä sain linkin Tampereen kaupungin Nepsy-tukitiimin sivuilta löytyviin tulostettaviin aineistoihin, joita voi varsinkin niille lapsille tulostella suoraankin, ja itselleen ottaa ainakin ideoita ja mallia tehtävien osittamiseen. Osittamisen pohtimisella tulee helposti myös vähän priorisoitua, mistä on hyötyä etenkin jos on tällainen minunlaiseni systeemien kehittäjä. Keittiön siivous kun saattaa helposti lipsahtaa siihen, että en vaan voi siivota, ennen kuin minulla on parempi systeemi mausteiden säilytykseen ja pohdin sitten tunnin, että pitäisikö ne järjestää aakkosjärjestykseen vai käyttökohteen mukaan teemoittain... Hyvällä tuurilla sitten käy niin, että mausteet ovat työhuoneessa, jossa olen tehnyt niistä Excel-taulukon, jossa on listattu mausteiden määrä ja parasta ennen -päiväykset, mutta se kaappiin palauttaminen osoittautuu liian haastavaksi.

Omaan kalenteriini yritän nyt laittaa muistutuksen, että voisin ensi viikolla viimeistellä jonkun noista kuudesta kesken olevasta tekstistäni ;-)

Älypuhelin ja perhelukkari - koko perhe koordinoituu

Aika usein siinä perheen arkeen on osallistumassa toinenkin aikuinen. Toisen aikuisen kanssa on hyvä jakaa vastuuta, mutta jösses että se vaatii joskus koordinointia! On niitä perheitä, joissa ei ikinä ole mitään ylimääräistä ja kaikki menee sen enempiä kommunikoimatta harmonisesti ihan itsestään, mutta ehkä enemmistössä ainakin tätä lukevissa perheissä on loputonta sähläämistä sen kanssa kuka hakee kenetkin mistäkin ja vie ja tuo ja missä syödään ja onko ruokaa ja mulla on sittenkin kokous ja milloin mä muka ehdin lenkille.

Meidän perheessä oli tilanne, että yksi aikuinen muistaa ja ymmärtää parhaiten lukemansa ja toinen taas puhuu niin paljon, ettei itsekään muista mitä sanoi, mitä sovittiin ja mistä vaan oli puhetta (tai ainakin ajatusta). Ei niitä lapsia ole kovin usein ollut hukassa, harvemmin aikuisiakaan, mutta ei myöskään aina siellä missä pitäisi. Tämän haasteen kohtaaminen toi meille perhelukkarin ja koordinoinnin älyteknologialla.

Tekniikka auttaa meitä synkronoitumalla puolestamme jossain pilvessä. Älyteknologian korvaamattomin ja oikeasti älykkäin saavutus on mielestäni kauppalista! Vau. Ajatelkaa vähän: sinne voi kuka tahansa älypuhelimen omistava perheenjäsen kirjata, että ketsuppi on vähissä ja minä haluan hedelmäpommijugurttia. Sitten se, joka menee kauppaan katsoo mitä tarvitaan. Kun se laittaa sen ostoskärryyn, niin naps vaan ja sen voi poistaa listalta. Ei enää haahuilua, ei kotona olevia kauppalistoja, ei sen muistamista onko juustoa. (Eikä käy kuten kaverille, jonka mies toi tänään kaupasta tavarat alkuviikon kauppalistalla - kätevää kun kaikki oli löytynyt helposti!) Ja parastahan on se, että me voidaan jättimarketissa kuljeksia omia reittejämme ja nopeuttaa hankintoja, kun toisen klikkaama poistuu listalta saman tien. Cool.

Eri ostoslistoihin voi sitten kirjata, että meidän Ceetami tarvitsee uudet futiskengät. Ei just nyt, mutta kun menette urheilukauppaan, niin ostakaa. Meillä on muistissa mm. kaikkien kotona olevien lamppujen koot ja mallit, koska edellinen asukas on siinä suhteessa halunnut vaihtelua elämäänsä, eikä me todellakaan muisteta missä on pienikantainen halogeeni ja missä GU10-kanta ja ne viisi muuta vaihtoehtoa. Siellä Prismassa kun muistaa ehkä, että toinen vessa on pimeä, mutta millaisiahan lamppuja sinne tarvittiinkaan... Okei, koordinoituneissa perheissä on aina varalamppuja, mutta jos nyt jollain vaikka ei olekaan, eikä se kynttilänvalossa pissiminen ole # parasta just nyt.

Toinen synkronoituva älykäs perheenjäsenemme on kalenteri. On omat kalenterit, joihin merkitään omat menot, jotka muut näkevät valinnan mukaan joko kokonaan tai vain sen, että äiti ei nyt ole käytettävissä. On esikoisen menot, joihin se voi mennä itsekseen. On toisen aikuisen menot. Ja sitten on perhekalenteri, johon merkitään ne hommat, joissa pitää olla ainakin toisen aikuisen lapsen mukana.

Sen lisäksi meillä on dynaaminen perhelukujärjestys. Pienimmillä ei ole älypuhelimia, ja muutenkin homma hahmottuu ja näkyy koko ajan, kun se on siinä keittiön seinässä. Meillä ei ole perinteistä perhekalenteria, eikä edes vuosikalenteria näille jutuille, vaan meillä on joka viikolle oma aanelonen, joka tulostetaan. Sitten sunnuntai-iltapäivänä otetaan se paperi ja kirjataan sieltä pilvikalenterista kaikki paperille. Sinne listataan myös koululaisten liikuntapäivät (= varusteet mukaan), päiväkotilaisen retket ja muut, lääkärit ja puheterapiat ja kokoukset ja harrastukset ja kaikki, joka vaatii jotain tai jossa jonkun pitää olla.

Kalenterissa on oma sarake jokaiselle perheenjäsenelle ja oma rivi jokaiselle päivälle. Kun kalenteri on kirjoitettu, se käydään yhdessä läpi. Yhdessä, koko perhe, ei pelkästään aikuiset. Pieninkin on istunut pöydän ääressä kaksivuotiaasta asti kuuntelemassa, että torstaina hän on menossa teatteriin ja lauantaina mennään serkun luo kylään. Jokainen saa osallistua. Jos on vaikkapa eväitä vaativia harrastuksia, niin voi jopa esittää toiveita eväistä ja muutenkin kysellä. Voi kertoa haluaako tulla mukaan toisen lapsen uimakouluun, vai jääkö kotiin.

Tältä perhelukkari voi näyttää sunnuntai-iltana (klikkaamalla vähän isommaksi):

Meillä tämä tapahtuu sunnuntai-iltapäivisin välipalan yhteydessä. Ensin syödään ja sitten käydään viikkolukkari läpi ja syödään jätskiä. Pieni motivaattori ylläpitää kiinnostusta rutiinin - ja on meidän perheen ikioma perinne. Kalenteri teipataan seinälle, ja pieninkin näkee siitä, että tänään tai huomenna on jotain. Vaikka ei saisi selvää, niin voi sitten kysyä, että mitä mulla lukee tossa torstaina. Erityisen kätevää tämä on hitaasti lämpiäville lapsille, joilta voi sitten joka ilta rastittaa menneen päivän pois ja kerrata mitä loppuviikolla on tulossa. Ei ehkä tarvitse etsiä niitä luistimia vartti ennen lähtöä paniikissa ja kuunnella kun lapsi ulisee että miksei kukaan oo kertonu mulle että tänään on luistelua ja mä en haluuuuuu luistella.

Dynaamisen kalenterista tekee se, että se elää tarvittaessa viikon mittaan. Eihän mikään ole koskaan kuten suunnitellaan, joten siellä viuhuu punakynä, syntyy rinkuloita ja nuolia ja lisätään Beetamin leikkitreffit jotka sovitaan vasta edellisenä päivänä. Mutta siinä se on, kaikkien nähtävissä keittiön seinässä, ja sitä voi sitten joka aamu vilkuilla että mitäs tänään ja illalla että mitäs huomenna. Jäätelömotivoinnilla, kännykkämuistutuksilla ja muilla vastaavilla keinoilla siitä tulee rutiinia jo muutamassa vuodessa! Okei, kuukausi tai pari riitti sen huomaamiseen, että tämä toimii. Meidän perheessä. Teillä voi homma unohtua, olla toimimaton tai alkaa toimia heittomaalina ketsuppisille lihapullille, mutta eipä tuolla paljoa häviä jos kokeilee?

Seuraavana sunnuntaina voi löytyä jotain tällaista:

Sitten otetaan uusi puhdas paperi ja käydään sen kimppuun!


Soundtrack:Leevi and the Leavings: Onnelliset

Tehtäväkortit

Toiset lapset tekevät ihan mukisematta kaikki vaaditut ja toivotut kotityöt ja vielä vähän päälle. Toiset taas eivät. Jos ongelmana on se, että lapsi ei hahmota liian mutkikkaita komentoja, kuten "siivoa huoneesi", eikä osaa luontaisesti itse keksiä miten voisi auttaa, niin tahmalappumetodia voi laajentaa lapsiinkin. Jos ne omat lappuset on saatu järjestettyä, niin sieltä voi ottaa sen muille delegoitavan pinon, tai sitten voi kirjoitella ihan omat lappuset.

Meillä on toiminut parhaiten se, että kirjataan kaikenlaisia hommia. Osa niitä, joita lapset voivat itse tehdä ja osa sellaisia, että niistä selviää vain isi tai äiti. Sitten otetaan tavoitteeksi vaikkapa, että jokainen tekee kymmenen korttia ja sitten kun homma on hoidettu, niin saa laittaa lappuun nimikirjaimensa. Osan hommista kun saa tehdä useampi. Pienemmille voi laittaa vähemmän tehtäviä, jos se tuntuu paremmalta. Lukutaidottomille voi piirtää pienen tikku-ukkopiirustuksen muistuttamaan tehtävästä. Kun kaikki tekevät jotain, niin innostus löytyy ja tarttuu helpommin. Tai sitten ei.

Hifistelyversiossa korteista tehdään kestäviä ja ne lajitellaan päivittäin tehtäviin, viikottain tehtäviin, kuukausittain tehtäviin jne. Joissakin järjestäytyneissä perheissä voi jopa jokaiselle lapselle laittaa tietyt vastuutehtävät. Ja joissain perheissä nämä hoituvat legendojen mukaan jopa ihan itsestään.

Meillä lapsille sopivia ja meidän asunnosta löytyviä yhden kortin tehtäviä ovat esim.
- vessojen roskisten tyhjennys (x2)
- lavuaarin pesu (x3)
- vessan käsipyyhkeiden vaihtaminen: vanhat pyykkiin, uudet tilalle (x2)
- omien vaatteiden vienti kaappiin (tarvittaessa pilkottuna erikseen: housut, paidat, sukat jne.)
- ponnarinauhojen ja pinnien keräily pitkin asuntoa ja vieminen vessan pöydällä olevaan purkkiin
- tiskikoneen tyhjennys (ehkä vain aterimet tai lasten astiat)
- kerää tietty määrä roskia (10, 20, 50 siisteystasosta riippuen)
- kerää ajelehtivat kynät penaaliin tai purkkiin
- kerää legot laatikkoonsa (tai autot, tai nuket, tai muu yksi laji leluja kerrallaan)
- kerää askartelun jäljiltä jäänyt paperisilppu paperinkeräykseen
- kerää askartelukamat paikalleen
- etsi palautettavat kirjastokirjat
- parita sukat pyykkikasasta
- lajittele sekava puhtaiden pyykkien kasa henkilökohtaisiin kasoihin (tai etsi omat vaatteet kasasta)
- ota lakanat pois sängystä ja vie pyykkiin
- järjestä eteisen kenkäkaaos
- imuroi joku rajattu tila (eteinen, vessa, oma huone)
- vie roskat / keräyspaperi / biojätteet
- etsi ajelehtiville dvd:ille tai cd:ille kotelot
- laita dvd:t laatikkoon tai hyllyyn paikoilleen
- kerää pyykit ja vie pyykkikoriin
- pese peili
- terota kynät ja tyhjennä terotin
- etsi tiskiin isin ja äidin ympäri asuntoa unohtelemat kahvimukit

Näitä voi keksiä itse kukin omasta asunnosta lisää. Voi kertoa miten homma tehdään, jos vaikuttaa ettei lapsi yhtään tiedä. Voi antaa sopivat välineet. Mutta jotta homma säilyisi mielekkäänä, niin älä kulje perässä tekemässä paremmin tai huomauttelemassa puutteista. Ideana on paitsi siivota myös antaa lapsille kokemuksia itse selviämisestä ja valtaa valita mitä tekevät. Siivoaminen nyt on toissijaista siihen nähden, että lapset oppivat osallistumaan, ottamaan vastuuta ja valitsemaan. Jos lapsi haluaa imuroida huoneensa, hän huomaa pian ettei se onnistu, jos siellä on viikon pyykit ja puoli kuutiota legoja lattialla.

Meillä lähtee tänään tästä:

Tätä ei myöskään pidä rajoittaa vain lapsiin! Varsinkin väsyneenä ja toisilla ihmisillä muutenkin on oman toiminnan ohjaus hukassa. Aika monelle on tuttu se tilanne, että kaikki on sekaisin ja hommaa riittää, mutta ei pysty päättämään mistä aloittaisi. Silloin on hyvä muistaa, että oikeastaan ei ole väliä mistä aloittaa, kunhan aloittaa! Homman loppuunsaattaminen konkretisoituu, kun saa laittaa korttiin kuittauksen tai siirtää sen tehtyjen pinoon.

Kun asiat on pilkottu pieniin osiin, niin tarttuminen on helpompaa. "Siivoa keittiö" on ihan liian iso ja rankka aloitettavaksi, mutta kun tekee kortit Tyhjennä tiskikone, täytä tiskikone, kerää paperit pöydältä keräykseen, lajittele säästettävät paperit yhteen pinoon, keräile muu roina paikoilleen (tai myöhemmin lajiteltavaan roinapurkkiin), vie tabletit / pöytäliina pyykkiin, pyyhi pöytä, tiskaa käsitiskit, pyyhi tiskipöytä, pyyhi kaapinovet, putsaa hella, pyyhi tiskipöytä... niin lopputulos on siivottu keittiö. Toisille ihmisille tämä menee siinä sivussa ja itsestään, mutta sitten on meitä, joilla ei vain meinaa voimat ja jaksaminen riittää kokonaisuuden hahmottamiseen.

Ja kaiken keskellä muista tämä: sinä et ole huono ihminen, sinä et ole surkea luuseri, vaikka et pysty edes siivoamaan keittiötä - tai pitämään sitä koko ajan siistinä. Tämänhetkiset resurssisi eivät riitä siihen, mutta pienellä toiminnanohjauksen auttamisella selviät siitä kyllä. Tai sitten joku toinen selviää tai voi auttaa! Toisten aivot toimivat aina niin, että joihinkin asioihin tarvitaan enemmän apua, toisilla tilanne voi myöhemmin korjaantua, ja sitten taas on niitä, joilla asiat hoituvat helposti.

Tai sitten voi olla, että tänään ei siivotakaan, vaan tehdään se joku toinen päivä. Joskus elämässä on tärkeämpiäkin asioita.

Muokkaus illemmalla: Tuolla on vielä pitkässä kommenttivastauksessa vähän lisää juttua siitä miten homman voi ottaa käyttöön ja muuta lisäjuttua.

Taustaa eli avomielinen mukahaastattelu.

Kuka minä olen?

Kolmen lapsen keski-ikäinen äiti. Keskeneräinen ihminen opettelemassa elämää. Itseironian kruunaamaton keisarinna, joka haluaa tosissaan auttaa kaikkia ja unohtaa auttaa itseään. Naiivi uskossaan, että kaikissa ihmisissä on jotain hyvää ja kaikki haluavat toisille hyvää, kunnes toisin todistetaan. Todisteet saatuaankin loputtomasti ihmisten motiiveja ymmärtävä, liian hajamielinen pitkävihaiseksi.

Tuottaa tekstiä paljon ja harkitsematta, mutta pelkää puhelimella soittamista.  Ihminen, joka osaa vähän kaikkea, muttei paljon mitään. Entinen moneen kertaan masentunut, todennäköisesti tulevakin masentunut, koska sellainen se tämän taudin ennuste on. Jos se on toistunut monta kertaa, se lisää todennäköisyyttä uusiutumiseen. Uskon että ensi kerralla olen taas valmiimpi kohtaamaan sen.

Miksi minä aloin kirjoittaa blogia ja mitä sillä ajattelin saavuttaa? 

Eräässä viiteryhmässäni (The Äitifoorumi, hei hei vaan!) olen yrittänyt jakaa tässä elämän varrella kertyneitä keinoja muillekin. Usein ne jutut tulevat sen ihmeemmin miettimättä, juuri sille tietylle ihmiselle, tiettyyn tilanteeseen. Kuitenkin kävi ilmi, että moni muukin tykkää ideoista - esimerkiksi Tahmalappumetodista, joka on ollut käytössäni jo pitkään. Jokunen vuosi sitten kävin myös Anne te Velde-Luoman kurssin Apua hukun tavaraan työväenopistossa ja huomasin siellä, että minullahan on jo paljonkin hyviä keinoja niin tavaroiden kuin varsinkin mielen kaaoksen hallintaan - kuten tarralaput. Mietin Ammattijärjestäjän opintojakin, mutta silloin ei ollut voimia. 

Kuvitelmissani ei ole jakaa Suuria Viisauksia kansalle, eikä tehdä blogia, jolla voin tahkota miljoonia, vaan koota näitä sinne tänne heitettyjä juttujani yhteen paikkaan - jottei väsymyksestä sekopäisten äitien hyvää tarkoittavien ystävien tarvitsisi miettiä, että missä se siitä selittikään ja miten se meni. Koska eihän ne väsymyksestä sekopäiset äidit itse mitään jaksa kuitenkaan, siksi tarvitaan ystäviä. Toisaalta myös siksi, etten pääsisi unohtamaan, että minullakin on hyvät hetkeni, ja niitä viisaita keinoja voisi itsekin käyttää.

Toisaalta haluan myös kirjoittaa siitä miten tärkeää on rakastaa läheistensä lisäksi itseään. Eikä se rakastaminen riitä, pitää myös kunnioittaa. Elämää ei tarvitse suorittaa, ei millään osa-alueella. En toki sano, että tartu hetkeen ja tavoittele unelmiasi ja jätä kaikki - vaan sanon että kasaa ittes ja yritä toipua ihmiseksi joka voisit olla ja kuntoutua kunnon veronmaksajaksi ;-)  Eikä se nyt niin selvää ole aina sekään, että sanonko itselleni vai sinulle. Kaikesta hienosta teoriasta huolimatta se oma pääkin on usein sotkussa - kodista puhumattakaan - mutta ainakaan se tilanne ei siitä parane, että syytän itseäni siitä että mikään ei koskaan ikinä toimi ja kaikki johtuu siitä että olen huono ihminen.

Tarjolla on siis yhdistelmä niksipirkkaa, tietoisuutta, rakkautta ja armoa itselle. Vertaisasiantuntijuutta väsymykseen ja masennukseen. Ei yläpuolelta - en minä ole parempi kuin kukaan muu - eikä alapuolelta, koska en ole huonompikaan. Kuten Oscar Wilde sanoi: Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja. Ole oma itsesi niin kuin vain sinä osaat. Älä ole se, millaisena haluaisit muiden sinut näkevän tai joka kuvittelet, että sinun pitäisi olla.

Miksi tuo osoite on juurtumista?

Pari vuotta sitten elämä meni monestakin syystä aika mullin mallin. Lähti matto alta, mopo käsistä, tuli turpiin ja entisillä naiiviuksilla läiskittiin päin korvia kuin toissaviikkoisella turskalla. (Eikö ole hieno kielikuva? Ei mulla ole hajua millainen on toissaviikkoinen turska, mutta kuvittelen sen olevan lötkö ja pahanhajuinen ja ällöttävä. Sitä paitsi turska kuulostaa melkein kirosanalta, kun sitä oikein ajattelee. Ajattele: Voi turskanperkeet!) Ensin meinasi mennä tosi hienosti ja kaiken piti olla hyvin ja elämässä visioita ja missioita ja loistava tulevaisuus, mutta sattuma heitti kapuloita rattaisiin ja sieltä rysähdettiin alas kovaa ja upottiin syvälle. Sinne masennuskuopan pohjalle, ja paskaa päälle.

Kaiken sen keskellä minua auttoi puumetafora. Elämänpuu on voimakas symboli, ja satuin osumaan musiikkiin, jossa puumetafora antoi voimaa. Minä ajattelin että se kaikki paska on hyvää lannoitetta, ajattelin miten on tärkeää juurruttaa itsensä maahan. Miten kasvu lähtee aina juurista. Löytyi koti, jonka pihalla on suuri puu. Puun alla puutarha, jossa pääsi lapioimaan konkreettisestikin.

Kiinalaiset (tai sitten jotkut muut) sanovat, että mikään muu ei ole tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. Puutarhasta, omasta pienestä pihasta, tuli minulle paikka jossa on nähtävissä kasvun ihme ja kuolemaan johtavat epäonnistumiset samaan aikaan. Ei tullut mansikoita, nauriit ja palsternakat meivät parempiin suihin, kurkut kuolivat. Tuli porkkanoita, auringonkukkia, kesäkurpitsoita ja yrttejä. Tomaattejakin tuli, mutta suuri osa niistä kyllä jäi kypsymättä ennen kuin pakkanen listi ne. Sinne jäätyivät pystyyn kauniisiin istutuskoreihinsa.

Mutta ei se haittaa. Kaikesta kuolleesta tulee uudelleen multaa, materiaalia uuteen kasvuun. Ensi vuonna voi aloittaa uudestaan. Mikään ei ole pysyvää, mikään ei ole lopullista ja vaikka huolellisella valmistautumisella ja opiskelulla voin parantaa todennäköisyyksiä onnistumiseen, on lopulta niin paljon muitakin vaikuttavia tekijöitä, että parempi vaan ihmetellä ja iloita. Syksyllä taas viskoin sinne tänne satunnaisia siemeniä ja hautasin kukkasipuleita - kevääseen mennessä olen jo unohtanut mitä ja minne. Tiedossa on siis ainoastaan iloisia yllätyksiä!

Yritän siis kasvattaa itselleni juuria. Vahvoja juuria, joiden antamalla voimalla saan kasvatettua oksat, joilla voin kantaa hedelmiä ja suojata tarvitsevia. Yritän juurtua tähän hetkeen ja tähän paikkaan sen sijaan että muistelisin menneitä ja murehtisin tulevia.

Se musiikki. Ainakin nämä:

Ricky Tick Big Band & Julkinen sana: Ei tunnu missään. Masentuneempi biisi.
"Sun pitää vaan hoitaa sitä omaa, ei kaikkee voi kontrolloida."
"Kun kiipee yli huolien ei vuoret tunnu missään. Väistä iskut nuolien, ei vuodet tunnu missään. Elä minkä pystyt, pysy pystyssä ja muista: jos hyvin käy sut joskus ehkä tunnistetaan luista. Kun kiipee yli huolien ei vuoret tunnu missään. Väistä iskut nuolien, ei vuodet tunnu missään. Elä minkä pystyt, ystävä, ja muista: juuretkin on piilossa mut tärkein osa puista."

Happoradio: Kaunis ihminen. Toiveikkuutta. Tältä tuntui kun tajusin miten syvällä olin käynyt ja miten paljon joudun uskaltamaan. Miten en voi odottaa asioiden paranevan ja järjestyvän, vaan minun on pakko uskaltaa, pakko uskoa.
"Entäs nyt kun kyntänyt on peto pihamaan, polttanut tutuimman tien?"
"Entäs nyt kun särkynyt kompassi pyörii ja allakka autioituu? Vartes viimaan väsynyt ja kohtalon juoniin, sen metkuista kuivunut suu."
"Ja sattumaan taas sun täytyisi luottaa."
"Tapahtuu mitä tapahtuu, muista että oot kaunis ihminen. Vielä kasvaa puu, juuret vahvistuu, taivaankantta päin kätes ojentuu kyllä. Usko niin tai vähitellen lakastut."

Rauhoitu

Olen vannoutunut mindfulness-ihminen. Valaistunut guru suorastaan. Mutta kun ne keinot oikeasti toimii ja nyt asiaan on alettu herätä lääketieteessä ja mielenterveystyössäkin ja sitä on tutkittu. Meditointia aina kehutaan kovasti, mutta ihmisten käsitys siitä mikä on meditaatio on aika yksioikoinen: istutaan paikallaan ja tuijotetaan jonnekin ja ehkä hymistään jotain ommmmmia tai lasketaan hengitystä.

Sekin toimii. Joillakin, joskus. Mutta jos mieli ja ruumis ovat kovin levottomia tai ahdistuneita, ei se ehkä onnistu. En missään nimessä väitä, että minun neuvoni ovat minkään tason Oikeaa ja Aitoa meditointia tai mindfulnessia, mutta minulle ja joillekin tutuille ne ovat toimineet, joskus ainakin. Eikä se yleensä pahasti haittaa, jos kokeilee. Voi toki haitatakin, mutta siitä minä en ota mitään vastuuta.

Perusajatus: ruumis ja mieli ovat yhtä, ja jos toisen saa asettumaan, niin toinen seuraa edes jossain määrin perässä. Eli jos olo tuntuu täysin sekopäiseltä, niin sitten on pakko yrittää saada olonsa fyysisesti jotenkin tasoittumaan ja pysymään tässä todellisuudessa. Joskus toimii rentoutus/tietoisuusharjoitukset ja joskus rankka liikunta, jotkut luukuttavat musiikkia niin ettei aivoihin mahdu muuta.

Väsymykseen auttaa lepo, mutta ahdistukseen auttaa usein sen muistaminen, että ahdistus on pitkälti fyysinen reaktio. Rentouta hartiat, hengitä syvään. Ja pidä ne hartiat alhaalla, rentoina. Tai kokeile vaikka jotain näistä:

 

1. Kynämeditaatio 

Ota ajastin, jonka voit laittaa soimaan tietyn ajan päästä. Tämä on tärkeää: et voi katsella kellosta, että milloin aika on kulunut, vaan odotat kärsivällisesti äänimerkkiä. Ota kynä ja paperia, mieluusti ihan tasavärinen puhdas arkki, mutta kirjekuoren takapuoli tai kassakuittikin kelpaa hätätilanteessa.

Laita ajastin soimaan, esim 2-10 minuutin päästä. Okei, voit aloittaa 30 sekunnistakin, mutta se ei kyllä yleensä riitä. Ala piirtää viivaa ylös alas ylös alas. Sellaista tiheää aaltoa. Oikein yrittämällä voit piirtää sisäänhengityksellä ylös, uloshengityksellä alas. Rauhallisesti ja hitaasti. Piirrä siihen asti, kun kello kilahtaa. Tulos näyttää tämäntapaiselta, tämä tosin on väkerretty hiirellä, kynänjälki on nätimpää. Korkeudella ei ole väliä, tiheydelläkään ei suurta, mutta tiheämpi vaatii enemmän keskittymistä, ettei viivat mene solmuun ja ristiin.

Joissain kynämeditaatioissa suositellaan mitä tahansa piirustelua, sellaista mitä ennen vanhaan harrastettiin puhelimessa puhuessa. Sitäkin voi kokeilla, mutta ainakaan minulla se levottomassa tai ahdistuneessa mielentilassa ei toimi, koska pitää päättää mitä piirtää, vaikka piirtäisi ihan nonsenseä. Mutta sitäkin voit kokeilla.

 

2. Mandalameditaatio

Menee jo melkein hörhöilyn puolelle, mutta mandalan piirtäminen on perinteinen meditaatiokeino. Tässäkin on se riski, että angstissa ja vauhdissa ei keksi mitä piirtää, mutta voit kokeilla olisiko se sinulle toimiva keino. Monotonisuus tulee kahdeksasta (tai valitse haluamasi luku) toistosta. Hyvä youtube-ohje on esim. tässä:

Jos mandalan piirtäminen on liian haastavaa, voit hankkia valmiita mandaloita ja värittää niitä! Netti on täynnä printattavia mandalakuvia, ja mandalavärityskirjoja voi tilata esim. Adlibriksestä. Joku näkyi myynnissä esim Tigerissäkin, ja kirjakaupoistakin voi löytyä. Mandalan etu tavallisiin värityskuviin on abstraktius (jos valitsee sellaisen, eikä prinsessa-mandalaa) jolloin värin voi valita aivan vapaasti miettimättä onko se nyt oikea. Ja se toisto. Saman toisto auttaa meditaatiofiilikseen.

 

3. Kävelymeditaatio

Tossua toisen eteen - tietoisesti. Keskity tuntemaan alusta, jalkojesi liike, lihakset, kaikki aistimukset kehossa. Jalan rullaaminen hitaasti. Hyvän meditaatiofiiliksenhän voi saada esim. juostessa tai uidessa pitkään. Siinäkin on ideana se monotoninen toisto. Voit kokeilla hyvin hyvin hidasta kävelyä luonnossa, keskittyen aistimaan joka askelella alustaa ja tunnetta itsessäsi. Tai yhtä hyvin ääniä ympärilläsi. Liikenteen seassa ei kannata meditoida. Tässä yksi ohje, mutta tärkeää on muistaa, että et ota ahdistuneena metrin halkaisijaltaan olevaa ympyrää, jota alat paahtaa vimmaisesti. Tarkoitus on rauhoittua, joten hidasta, hidasta, hidasta. Kaikkihan tietävät ne häkissä eestaas monotonisesti kävelevät tiikeriparat eläintarhoissa? Mistäpä muusta siinä onkaan kyse, kuin yrityksestä tyynnyttää ahdistunut mieli. Hidasta liike, mieli seuraa perässä.

 

4. Aistimeditaatio

Tämä on ihan oma ahdistuksenpurkukeinoni, joten tähän en voi laittaa viitettä, enkä ota vastuuta mistään tavallistakaan vertaa. Kuulokkeet korville ja jotain ääntä sieltä, ei liian tartuttavaa ja huomiota herättävää. Rento asento, silmät kiinni, ja käteen joku esine, jota sitten siirtelee kädestä toiseen hiiiiitaaasti tunnustellen, keskittyen niihin tuntoaistimuksiin ja visualisoimaan sitä esinettä.

Jos musiikkina ei nappaa perinteinen tiibetiläishenkinen zenmeditaatiomusa (joka on mulle ainakin liian "heikkoa"), niin kokeile hakea vaikka jotain intiaani- tai saamelaismusaa, tai vaikka bollywoodia! Idea on, että yrität keskittyä siihen tuntoaistimukseen ja jättää sen musiikin taustalle, jolloin se musiikki "syö" osan niistä ylivirittyineistä fiiliksistä, mutta kuitenkaan musiikki ei saa viedä keskittymistä itseensä. Fokuksen pitäisi olla siinä, että yrität käsillä tunnustella esinettä ja luoda siitä mielikuvaa, miten näkisit sen. Musiikki ei saa olla mitään sellaista omaa tärkeää tunnetiloja herättävää, ei mitään sanoituksia joita voisit kuunnella vaan nimenomaan aistimuksia leikkaavaa äänimassaa.

Tahmalappumetodi

Olen eräässä viiteryhmässäni neuvonut tätä metodia tilanteisiin, kun päässä on vain niin paljon asioita, että mistään ei saa kiinni. Kun väsymys jyrää niin täysillä, että ei ole enää mahdollisuutta valita mistä joustaa, kun ei näe kaikkea. Kun tuntuu että on pakko painaa autopilotilla suorittaen läpi taas tämäkin päivä, vaikka ei oikeasti jaksa. Kun jumittaa itkemään sitä ettei tajua mitä voi tehdä, kun sukkaparin toisessa sukassa on se sisäänmenoaukko ylhäällä ja toisessa alhaalla, muttei edes huomaa sitä että toinen on viisivuotiaan sininen polvisukka ja toinen puolison musta juoksusukka.

Varsinkin äideillä on usein niin paljon ihan vaan kaikkea mahdollista hoidettavaa ja koordinoitavaa ja sovittavaa ja organisoitavaa ja mietittävää ja päätettävää ja konkreettisesti tehtävää, että ne kaikki ei voi mahtua päähän, ja jos mahtuukin, niin ne on täysin epäjärjestyksessä. Jotta asiat hamottuvat ja niitä voi käsitellä, ne on purettava sieltä pois. Itse olen onnistunut hommassa seuraavalla tavalla, ja siinä voi joku ulkopuolinen "palloseinä" olla tarpeen. Ihminen, jolle asiat saa heitettyä ja joka auttaa priorisoinnissa ja luokittelussa.

Ota kasa paperia tai pahvikortteja tai ihan vaan muistilappuja. Minä olen hankkinut mahdollisimman montaa eri väriä post-it-lappuja. Tärkeää on, että ne eivät ole liian isoja. Käytäntö on myös opettanut, että niissä post-iteissä on paras liima, halpisversiot tipahtelevat helpommin. Sitten alat vaan tajunnanvirtatekniikalla kirjoittaa kaikkia asioita, joita pitää tehdä ja joita haluaisit tehdä. Lyhyesti, konkreettisesti. Yksi asia per lappu. Älä ala pohtia asian tärkeyttä tai asioiden yhteyksiä toisiinsa, kiroita vaan. Isot ja pienet suloisessa sekasotkussa. Toistuvat ja kertaluontoiset, sinne vaan ihan kaikki! Typerät ja pienet sekaan vaan - sinne listataan vaikka nenän niistäminen, jos sitä pitää pienikin hetki pohtia. Ihan kaikki mitä mieleen tulee.

Jos tuntuu että pystyy, niin olen käyttänyt eri värejä eri asioille, mutta se ei ole niin tärkeää ainakaan vielä, jos se hidastaa hommaa, ja se vaatii, että pystyisit jo hahmottamaan mitä eri kategorioita on. Tyyliin Koti, Omat, Lasten kodin ulkopuoliset, Lasten kotona, Byrokratia, Oma hyvinvointi, Lääkärit ja terapiat yms. Laskujen maksu ja vastaava (esim. kirjastot), Muut ihmiset - mitä nyt keksitkään. Mutta tämän voi hoitaa myöhemminkin.

Tärkeää on se, että et yhtään mieti mitä pitää kirjoittaa ja miten se liittyy muihin asioihin ja onko se nyt tärkeä tai tärkeämpi. Sitten kun ei enää tule mitään ulos, niin niitä voi alkaa luokitella eri kategorioihin, ja tässä varsinkin on joku ulkopuolinen hyvä apu. Kun on luokiteltu, niin mietitään vähän tärkeysjärjestystä ja kiireellisyyttä, heitetään eri pinoon ne, jotka voi nakittaa jollekin muulle ja ne, jotka ei oikeasti ole nyt niin tärkeitä ja kiireellisiä, vaan voi lykätä jonnekin tulevaisuuteen. Myös ne, joissa olisi apua jostain muusta henkilöstä, voi merkitä.

Niitä lappuja on helpostikin yli sata. Minulla ainakin tulee aina yli sata lappua, joskus kaksisataa. Se auttaa tajuamaan, että tuollainen määrä ei vaan voi toimia, jos ne on kaikki heitetty sekaisin päähän. Mutta kun ne on sieltä ulkona, niin niihin pääsee helpommin käsiksi ja voi saada apua. Jos ne on vaan sun päässä, ehkä osin kalenterissa tai jossain, niin käy helposti niin, että kun yhden muistaa, niin toinen unohtuu ja päätä kääntäessä joku asia jo tipahti pois tai lipsahti kasan alle siellä päässä.

Palkitsevaa on myös se, että sitten voi alkaa konkreettisesti laittaa pois niitä tehtyjen lappuja. Parasta on, jos nää saa johonkin esille, eri ryhmät vähän erilleen, vaikka punainen merkintä akuutteihin - tai jos riittää voimia ja aivoja, niin voi tehdä niin, että laittaa ylemmäs helpot ja kiireelliset, alemmas haastavat ja vähemmän kiireelliset - ja sitten voi voimien mukaan valita sieltä. Jos on parempi olo ja voimia riittää, niin ottaa jonkun haastavamman. Jos taas ei, niin nappaa vaan jonkun helpon, kuten "vie roskat" tai "ompele haalariin nappi jalkalenksulle".

Lappujen on hyvä olla koko ajan näkyvissä, niin että näkee kaikki kerralla. Mä oon ihan vaan laittanut sinitaralla tai sillä liimalappuraidalla oviin ja seiniin kategoria kerrallaan ja pahimmillaan sitä tilaa on vaadittu muutama neliömetri! (Siksi laput saa olla pieniä, just joku post-it tai puolikas postikorttikoko.) Mutta vaikka niitä on paljon, niin se ei vaadi isoa peltoa tai lentokenttää. Konkreettisesti näkyy, että asioita on paljon, mutta ei loputtomasti.

Minä olen ainakin tällä metodilla saanut sitä päänsisäistä kaaosta vähän hallintaan noiden tekemisasioiden suhteen. Ja pään ulkopuolella olevia juttuja on helpompi delegoida muille kuin ajatuksia. Tunnissa pääsee jo alkuun ainakin, ja mua on ainakin yllättänyt miten nopeasti niitä asioita alkaa virrata, kun vauhtiin pääsee. Hyvä on toisaalta huomata se, että jossain vaiheessa ne oikeasti loppuu ne asiat, joita listata. Tietysti uusia tulee koko ajan, mutta se, että et voi istua viikkoa yhteen menoon listaamassa asioita, on todiste siitä että vaikka taakka on musertava ja tavallaan ikuinen, niin sillä on tietyt rajansa.

Tätä metodia voi jatkaa, tilanne muuttuu koko ajan, ja kun laput ovat käsillä, niin aina uuden asian tullessa se kirjoitetaan, heitetään paikalleen ja palataan siihen sitten kun on aika ja mahdollisuuksia. Eihän tämä nyt mikään tyylikkään sisustuksen riemuvoitto ole, mutta ainakin minusta se tyylikäs sisustus ei tällaisessa tilanteessa ole prioriteetilla yksi. Persoonallisuudesta riippuen se voi olla korkeallakin oman hyvinvoinnin kannalta, mutta lappuset voi sitten piilottaa vaikka vaatekaapin oven sisäpuolelle tai jonkun aina auki olevan oven taakse.

Toivottavasti tästä on apua sinulle!