Nyt tuli kuitenkin puheeksi se, miten paljon traumoja ja ongelmia nykyvanhemmat joutuvat käsittelemään, kun haluaisivat lapsilleen erilaisen lapsuuden kuin itsellä oli. Tämän blogin tyypillinen lukija on varmaan juuri sellainen äiti, joka pinnistelee taistellakseen sen puolesta, ettei toimi omasta lapsuudestaan saamiensa mallien mukaan. Ei lyö lapsia, ei nujerra niitä henkisesti, yrittää näyttää rakkautensa ja kuunnella lapsiaan, ei juo viinaa holtittomasti. Mutta se oikeasti vaatii monelta energiaa. On se lasinen lapsuus tai tunnekylmä lapsuus tai jotain muuta. Ja katkeruus siitä, miten ne vanhemmat saattoivat tehdä niin omalle lapselleen. Ikuinen fiilis siitä, että minä en ole minkään arvoinen, koska ne vanhemmat eivät tehneet sitä tai tätä ja tekivät niin. Jos se vanhempi olisi oikeasti rakastanut ja minä olisin ollut sen arvoinen, niin kai se olisi lopettanut sen juomisen / sanonut että rakastaa ja näyttänyt sen / valitse oma traumasi.
Minä en ole mikään ylenpalttinen Ben Furman -fani, mutta pidän siitä ideasta, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Olen muutenkin kovin mieltynyt näennäisiin paradokseihin. Tässä vähän muokkailtuna taas yksi selitykseni, josta oltiin valmiita maksamaan se penni, ehkä jopa kaksi tai viisi. Toivottavasti tämä olisi jollekin muullekin sen arvoinen - mutta koska sen saa ilmaiseksi, niin lukemalla häviää lähinnä aikaa.
En nyt sen enempää erittele mitä kaikkia traumoja omasta lapsuudestani seurasi. Ei siellä mitään oikeasti pahaa ollut, mutta lapsi kokee asiat eri tavalla. Kun on kulunut sitä aikaa ja terapiaa, niin voin todeta, että nyt päälle nelikymppisenä olen työstänyt nuppini siihen tilanteeseen, että en ole enää katkera. En voi oikeastaan sanoa edes antaneeni anteeksi, vaan koen että kyllä ne vanhemmat on parhaansa tehneet niillä resursseilla, joita niillä oli. Ei siinä oikeastaan ole anteeksiantamista, vaan jotain ehdotonta tapahtuneen hyväksymistä. Se tapahtui, ja se siitä. Näillä mennään.
Isi joi viinaa ja sammui lattialle ja heitteli joskus tavaroita kännipäissään - no ei ihme kun yhdistää sen taustan, lapsuuden ja ajan hengen sen ammatissa kosteine neuvotteluineen harva se päivä. Isän isä joi - oli sotatraumoja, sirpaleita päässä ja muutenkin rankkaa. Äidin oli ehkä vaikea ilmaista aina tunteitaan, varsinkaan positiivisia, ja ne nujertavat ja väheksyvät ja moittivat puheet tulivat helpommin kuin kehut - mutta kun tuntee sen äidin ja sen siskot, niin aika pitkälle sekin on niistä lähtökohdista päässyt ja oman selviytymistyönsä tehnyt. Se oli oppinut se tavan, että osoittamalla viat, oli lapsella mahdollisuus olla ensi kerralla parempi ja kehuista ylpistyy. Minä sain selkäsaunoja, eikä se ole koskaan oikein, että lasta lyödään- mutta silloin se oli hyvin laajalti käytössä ollut kasvatustapa.
Aika monella on se kokemus, että on vaikea uskoa, että se kaikki on tapahtunut. Miten ne omat rakastavat vanhemmat ovat voineet toimia niin! Lyöneet, vähätelleet, pilkanneet, nauraneet tärkeille asioille, riehuneet humalassa, olleet välittämättä, jättäneet huomiotta. Koskaan ne ei nähneet mitään hyvää, aina vaan huonot asiat. Pitkään meni minullakin siinä vaiheessa, että ei luoja, onko se kaikki todellakin tapahtunut minulle ja luulin että kaikilla muilla meni paremmin ja oli parempi lapsuus. Mieleen jäi monia kummallisia hetkiä, jotka koin tosi pelottavana tai ahdistavana tai surullisena.
Niin minä sen silloin koin, ja se on ok. Oliko se minä se lapsi, joka sen kaiken koki? Olenko edelleen se sama ihminen? Kun sitä kaikkea aikansa pyöritteli ja kävi kierros kierrokselta läpi, sai selville niitä taustoja, tapahtumia ja myös muiden näkökulmia tapahtumiin, niin se alkoi purkautua. Aloin muistaa ja tajuta sen, että lapsen tapa kokea asiat ja hahmottaa maailmaa on erilainen.
Jollain tasolla aloin hahmottaa sen, että joo, elämä oli paskaa ja on tullut saatua turpiin ja on tullut valehdeltua muille tapahtumista kotona ja vaikka mitä - mutta se on ainoastaan minun näkökulmani ja tulkintani. Se on minun kokemukseni - ja yhtään sitä vähättelemättä - se ei silti ole mikään absoluuttinen totuus. Aloin aktiivisesti muistella niitä hyviäkin asioita, annoin itselleni luvan rakastaa niitä hyviä hetkiä ja vanhempiani siitä huolimatta, että ne olivat välillä niiiiin paskoja.
Aloin ajatella, että miten olisin niissä olosuhteissa toiminut jos olisin ollut aikuinen, aloin ymmärtää aktiivisesti. Jollain tavalla ehkä myötäelää sen omissa vanhemmissakin olleen lapsen tuskaa. En selitellä, vaan hyväksyä asiat tapahtuneiksi, ja uskaltaa päästää niistä irti. Olen yrittänyt aktiivisesti sanoutua irti siitä, että minä olen "alkoholistin lapsi" tai "tunnevammaisen lapsi" tai "pahoinpidelty lapsi" tai mitä niitä leimoja voi ollakaan. Minä olen ollut lapsi, minulla on ollut kokemuksia, ja ne kokemukset ovat vaikuttaneet siihen millaiseksi olen kasvanut ja kehittynyt. Ihan yhtä lailla kuin vanhempiinkin heidän kokemuksensa. Mutta koska ne asiat eivät ole minun syyni, on niistä turha kantaa syyllisyyttä, eikä niiden negatiivisten juttujen tarvitse antaa määritellä persoonaani sen enempää kuin positiivistenkaan. Viha synnyttää vihaa ja rakkaus rakkautta.
Lähes jokaisesta lapsuudesta löytyy jotain hyvääkin. Ainakin se, että siitä on selvinnyt hengissä, aikuiseksi ja kuitenkin kohtuullisen toimintakykyiseksi ihmiseksi ainakin ajoittain. Joo, oma toimintakykyni on ollut hyvinkin kehno pitkiä jaksoja, mutta silti olen selvinnyt elossa ja saanut lapsia ja olen niille parempi äiti kuin omat vanhempani olivat minulle. Minulla on ollut paremmat resurssit ja keinoja käydä läpi näitä asioita niin yksin kuin terapeutin kanssa. Kun olen yrittänyt poimia niitä hyviä asioita ja helliä niitä mielessä ja alkanut aktiivisesti pohtia mitä hyvää niistä on seurannut, miten ne ovat luonnettani ja toimintatapojani muokanneet ja muistellut niitä hellyydellä, niin se tietty vihan, katkeruuden, negatiivisuuden ja surun häkki on heikentynyt.
Sitä pientä lasta itsessään on hyvä rakastaa, sanoa sille että on ihan ok olla surullinen ja vihainen siitä, että silloin tapahtui jotain, mutta ei siihen tarvitse jumittaa lopuksi ikää. Se lapsi silloin oli lapsi ja se näki ja koki asiat lapsena. Mieti mitä tekisit, jos omalla lapsellasi olisi paha olo - ja tee se sama mielessäsi itsellesi. Lohduta, rakasta, lupaa että kohta helpottaa. Ja mieti miten kauan aikaa siitä on jo kulunut - olisiko se tuska voinut helpottaa jo? Haluaisitko, että oman lapsesi tuska olisi niin monessa vuodessa helpottanut? Haluaisitko, että omien vanhempiesi tuska olisi helpottanut jo lapsena?
Sinulla ei ole valtaa muuttaa asioita, mutta näkökulmaasi voit muuttaa. Voit kertoa sen lapsuuden tarinasi uudestaan, parempana. Muistella ne hyvät asiat. Ei se tarkoita tosiasioiden hautaamista, vaan niiden valikoimista. Koko todellisuushan on aina valikoima asioista, osin tietoisesti, osin tiedostamatta. Sanotaan, että historia on aina voittajien kirjoittamaa. Kumpi sinussa voittaa: usko hyvään vai muisto pahasta. Kumpi kirjoittaa sinun historiasi? Kumman haluat sen kirjoittavan?
Joo, ei ole helppoa, en sano että toimii kenellekään muulle, ja muut tutut disclaimerit. Mutta tälleen omasta roolistaan irti päässeen stoorina toivottavasti sen pennin arvoinen ajatus edes jollekin.
Minä sain muuten eilen kukkia elämäni tärkeimmältä ihmiseltä! Kiitos minä!
Muoks: Päätin lisätä kirjoituksiini myös soundtrackin!
Happoradio: Itä-Suomessa tuulee
Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti