Kesä kaikilla - loma yksillä?

Koulu loppui, muutaman viikon päästä päiväkotikin sulkeutuu. Se sai minut taas kerran pohtimaan käsitettä loma. Wikipedia määrittelee loman: Loma on työstä, opiskelusta tai vastaavasta saatava pitempi vapaa-aika.

Ensin pitää miettiä, että mistä sitä lomaa oikeastaan haluaa ja tarvitsee? Mitä loma sisältää? Onko loma aikaa perheen ja lasten kanssa, vai onko se perhe ja lapset se "vastaava", josta lomaa pitäisi ottaa. Entä jos ei olekaan töissä tai opiskelemassa, josta saa sen kesäloman, vaan on kotona lasten kanssa, työttömänä, sairauslomalla tai muuten työelämän ulkopuolella. Voiko pienten lasten vanhempi, joka onkin esimerkiksi pitkällä sairauslomalla tai eläkkeellä pitää 5-10 viikon loman toipumisestaan? Helpommin kuin se työelämässä oleva työstään? Näitäkin kysymyksiä on tuttavapiirissä joututtu pohtimaan.

Aikuinen ihminen tuskin saa lomaa ihan kaikesta kovin usein, se vaatii yleensä poistumista siitä kotiympäristöstä, että ne tiskit eivät vainoa ja silti se vastuu perheestä helposti seuraa. Monen vanhemman loma tuntuu olevan sitä, että kerrankin saa rauhassa keskittyä olemaan perheen kanssa. Toisaalta yllättävän moni myös haaveilee siitä, että saisi kerrankin rauhassa siivota tai remontoida tms. Enpä olisi uskonut kaksikymmentä vuotta sitten kuuluvani siihen joukkoon. Osa taas haluaa lähteä matkoille ilman lapsia, yksin tai puolison kanssa.

Moni äiti (juu, yleistys) kokee raskaimpana arjessa kokonaisvastuun kaikesta. Kotona on ne lapset ja puoliso, jotka toki tekevät asioita, jopa pyytämättä, mutta se lopullinen vastuu kaiken muistamisesta ja koordinoinnista on sillä äidillä. Äiti on se kodin projektipäällikkö, toiminnanjohtaja ja kaiken koordinoija. Näistä minunkin teksteistäni ehkä huokuu se, että kyseinen tilanne vallitsee tässäkin huushollissa. Välikausivaatteet ja uudet hammasharjat ja koulun diskon arpajaispalkinnot vain automaagisesti ilmestyvät jostain - tai ainakin se tietoisuus siitä, että nyt olisi aika hankkia niitä. Tai niin se perhe kuvittelee.

Aika ajoin minä jaksan motkottaa asiasta. Jonkun verran on myös siirretty vastuukokonaisuuksia toisille ja jos se vastuu on nimetysti siirretty, niin sitten se tosiaan on sillä vastuunkantajalla. (Ainakin siihen asti, kun äidillä menee hermot ja se joko hoitaa asian itse tai vähintään muistuttaa asiasta.) Jos se koululainen ei saa niitä likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, niin sitten sillä ei ole puhtaita vaatteita. Häveliäisyyssyistä en lisää esimerkkejä perheenjäsenistä, jotka voisi tunnistaa ;-)

Ideaalitilanteessahan se vastuu jakautuisi tasan kaikkien kesken tai ainakin perheen aikuisten kesken ja lapsille osansa. On perheitä joissa näin tapahtuu. On perheitä, joissa se tapahtuu vuosikausien opettelun jälkeen. Ja sitten on perheitä, joissa se ei tapadu minkään maailman itkupotkuraivareilla tai lakkouhkauksilla tai siivouslakoilla.

Tähän ongelmaan aika usein, mutta ei aina, toimiva ratkaisuni on ehdoton hyväksyntä. Näin nyt vaan on. Ehdottomalla hyväksynnällä ja tilanteeseen alistumisella ja tilanteen sietämisellä marttyroiden on eroa. Omalla kohdallani se ehdoton hyväksyntä on tietoinen valinta ja tosiasioiden tunnustaminen. Minä nyt vain satun olemaan perheen paras koordinoija. Minun persoonallisuuteni ja taitoni ovat muita perheenjäseniä paremmat ja vaatimustasoni korkeampi monessa asiassa.

Jos se muu perhe ei vaan halua ja kykene sitä kokonaisvastuuta jakamaan, niin voi valita kaksi tapaa suhtautua asiaan: joko tapella vastaan tai käyttää se tappeluun menevä energia asioiden hoitoon. Jos vuosien varrella olen huomannut, että kaikki yritykseni siihen yhteisvastuuseen päätyvät vain asioiden unohtumiseen ja minun ärsyyntymiseeni, niin helpompaa on lopettaa ärsyyntyminen. Toki tämä on helpompaa, jos se toinen aikuinen edes yrittää, eikä ole sitä mieltä että koko asia ei edes kuulu hänelle ja tekee osansa käytännön asioissa.

Käytännössä: jos minä haluan jotain, niin teen sen. Jos en jaksa, niin se jää tekemättä tai joku muu tekee sen ja siitä on sitten turha valittaa kenenkään muun. Jos minä haluan lomamatkalle, niin sitten minä kysyn mielipiteitä, huomioin ne tai en, suunnittelen mieleiseni reissun ja kysyn kuka perheenjäsenistä haluaa osallistua. Sitten ollaan kiitollisia ja pidetään valitus siellä omassa masussa, jos ei kerran tehdä itse mitään. Joskus hommia halutaan tehdä yhdessä, minä annan mahdollisuuden - en vaadi. Jos ei huvita tai en jaksa, niin sitten ei tehdä ja se joka valittaa asiasta saa sitten tehdä itse. Toki vain näissä loman vapaaehtoisissa, en minä perhettä ruuatta jätä ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

Ei ole mikään pakko järjestää sivistäviä reissuja muinaislinnan raunioille kasveja keräilemään, ei ole pakko mennä huvipuistoon, ei ole pakko, jos kukaan ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Ei ole mitään järkeä siinä, että äiti väkertää yötä myöten suunnitelmia ja varaa matkoja ja laskee budjetteja ja hoitaa kaiken - ja on sitten elokuussa puolikuollut ja itkee väsymystään, mutta olipahan kaikilla kiva loma.

Minä muistan eräänkin reissun, jolla olen jossain vaiheessa saanut pienen raivarin jossain kesken kaiken, kun ei kaikki menekään just niin kuin suunnittelin. Kun se lapsi saa keskellä Tukholmaa kohtauksen, että se ei halua astua niillä upouusilla kesäkengillään (joita metsästettiin kolmesta kaupasta) märälle kadulle, ettei ne kastu, niin voi joko nauraa tai räyhätä että on se nyt perkele, kun ei voi Crocsilla astua vastapestylle laatoitukselle. Nyt valitsisin sen ensimmäisen - jos minulla olisi voimia valita.

Me emme meneä tänä vuonna Viroon. Me emme taida mennä edes Turkuun (hei mä järkkäsin just sinne kahden yön kylpylöinnin, kun jaksoin ja halusin!). Me mennään Hankoon, jos puoliso hoitaa reissun ja majoitukset ja mummoloihin varmaankin. Mutta lisäksi me tehdään keittiöremontti  ja muuta pikkuremppaa (okei, ei me tehdä läheskään kaikkea ite) ja suunnittelin raivaavani kangaskaappini. Se saa luvan olla okei - en minä halua olla uupuneena ja kiukkuisena jossain vuoristossa vaeltamassa lasten kanssa, tai edes lojumassa ulkomailla auringossa. Jos ne haluaa jotain sellaista, niin kysykööt vaikka tuolta toiselta vanhemmalta. Jos se ei jaksa, niin me uidaan silloin tällöin lähiseudulla, hoidetaan puutarhaa ja maalataan vaikka kiviä. Piirretään katuliiduilla ja käydään Linnanmäellä, koska me käydään siellä joka juhannus.

Ja se on ihan okei. Ehkä tästä kesästäkin selvitään ilman suuria hermoromahduksia. Tai ainakin ne menee ohi ja unohtuu ja tulee kivaakin. Ei oo pakko, jos ei halua eikä jaksa, vain siksi että pitäisi. Niitä pakkoja on arjessa ihan tarpeeksi, lomaan ei kannata haalia uusia.

Rentouttavaa lomaa niille, joilla sellainen on. Rentouttavia taukoja kesään niille, jotka eivät saa lomaa. Ota omaa lomaa edes muutama tunti, jos mahdollista - mistä sitä lomaa sitten kaipaatkin! Ei se niin vaarallista ole, jos joskus menee vähän vinksin vonksin. Muista: hartiat rennoksi, hengitä syvään.

Luvatuista postauksista taitaa olla vielä tekemättä se Överin Itseironian tarina, niksipuolelta on kyselty ruokavinkkejä ja lisäksi voisin kertoa siitä, miten meidän koululaiset tahtoo pisteitä. Ja siihen liittyy toki niitä tehtäväkortteja.

Yliherkkä torjunnantunne - ei kukaan kuitenkaan

No moi taas! Mehän ollaan kavereita, vaikkei kaiken aikaa roikuttaiskaan toistemme käsissä ja halipusittais ja tiedettäis että ostin uutta hammastahnamerkkiä eilen. Semmoisia ne ystävät on, että välimatkaa ja aikaa voi olla, mutta ystävyys on ja pysyy, ja sitä voi aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäi. Ihan kuin ei olis koskaan erossa ollutkaan!

Tai sit ei. Koska jos joku musta oikeasti tykkäis, niin kai se nyt olis soittanut tai mailannut tai whatsapannut tai veispuukannut tai mitä niitä onkaan. Tai ainakin se olis kysellyt naapurilta mun kuulumisia ja lähettänyt terveisiä, koska ne kävi viime viikolla syömässä yhdessä. Jos joku teistä olis oikeesti mun kaveri, niin kai te nyt olisitte jo kyselleet, että miksen mä bloggaa, vaikka lupasin ja te olisitte jakaneet mun blogia sata kertaa ja kertoneet jo kaikille kavereille ja ne niiden kavereille ja mulla olis satakolkyt lukijaa. Mutta eihän kukaan musta oikeastaan tykkää, ne on vaan kohteliaita, kun väittää niin.

Mulla ei ollut kavereita pienenä. Ei oikein ketään. Eikä varsinkaan aikuisena, eikä teininä, eikä opiskeluaikana. Kukaan ei koskaan pyytäny mua minnekään, ne oli vaan keskenään kavereita. Miksi olisikaan pyytänyt, mähän oon niin tylsä. Ja mä en kyllä ikinä koskaan voi pyytää ketään, koska aina jos pyydän, niin sit kukaan ei koskaan lähde. Mä oon niin tylsä ihminen, että mun kanssa ei koskaan kukaan halua minnekään. Kyllä mä mukanan hengasin, mutta ei kukaan koskaan silleen vaan mun kanssa ollut.

Taas se nähtiin. Just yritin perjantaina pyytää kaveria keikalle, mutta ei kukaan lähtenyt. Miks oliskaan, tylsää mun kanssa olis ollut kuitenkin, kun mä joko oon nolona hiljaa tai sit höpisen koko ajan jotain sekavaa. Sitä paitsi sen lisäksi mä oon niin rumakin oikeastaan, että ihan hyvä ettei kukaan lähtenyt, koska mä olisin vaan ollut tosi nolottava ja olis saanu taas kaikki kärsiä ja hävetä. Aina saa, jos mut joskus päästää jonnekin vapaalle.

Mutta entäs jos... jos mä olisin kysynyt oikeasti jotain? Mähän vaan heitin silleen puolihuolimattomasti, että lähtiskö joku. Tai taisin itse asiassa sanoa, että olis kiva mennä, mutta ei mulla oo seuraa. Enkä kenellekään oikeesti, kirjoittelin muuten vaan silleen isolle laumalle ihmisiä. Mutta jos mä olisin yhtään kiinnostavaa seuraa, niin kai joku olis hoitanut itselleen lapsenvahdin kahdeksan tunnin varoitusajalla? Ja lähtenyt katsomaan mun kanssa bändiä, josta ei ole ikinä kuullut mitään (vaikka se onkin hyvä bändi).

Mä tiedän omalla kohdallani, että mun puhelinkammo rajaa ihmissuhteita ihan turhaan. Mutta mä pelkään ihan hirveästi sitä, että jos mä soitan jollekin, niin mä soitan huonoon aikaan. Mä pelkään kauheasti, että häiritsen soittamalla. Jotenkin se tekstarin laittaminen tai viestittely tekstitse on helpompaa. Mä en koskaan saa tietää, että onko se saanut jo sen viestin ja vastaanottaja voi vastata kun haluaa ja jos haluaa. Mä voin yrittää selittää, että se vaan unohti, jos joku ei vastaa. Tai jotain, mitä en ihan itsekään ymmärrä.  Kuitenkin vastaan puhelimeen yleensä ihan mielelläni (kiitti isi kun aina jaksat soittaa mulle päin!), ja jos en voi vastata,  niin en mä siitä angstaa, aina ei vaan voi. Voin soittaa jopa takaisin, koska silloin tiedän, että se ihminen haluaa kuulla musta. Mutta apua, että mä muka soittaisin jollekin ja kysyisin että mitä kuuluu. Ei, ei vaan uskalla. Jos se ei halua kertoa? Jos se ei tykkää musta? Jos se kiusaantuu, mitä mä siltä kyselen?

Tätä samaa torjunnan pelkoa olen tainnut viljellä koko elämäni. Mä en voi ehdottaa mitään, koska kukaan ei kuitenkaan koskaan halua mitään mun kanssa. Ja jos ehdotan, ja joku ei heti nappaa kiinni ja ole ihan että jee jee loistoidea, niin mä alan perua itse. "Vois ehkä jos joku tykkäis, niin poimia pihlajanmarjoja, en mä siis tiedä että olisko siellä edes kivaa, mutta jos joku haluaisi, niin mä voisin mennä". Innostuitko? Lähtisitkö intoa pursuen mukaan? "Hei mä haluaisin lähteä poimimaan pihlajanmarjoja, se on mun mielestä tosi kivaa ja luulen että säkin voisit tykätä, tuutko mukaan huomenna?" Innostaako enemmän?

Kaveruus vaatii töitä. Aina ei jaksa, mutta kun ja jos suinkin jaksaa, niin kannattaa yrittää. Ottaa yhteyttä, olla kiinnostunut toisista, kehittää jotain yhteistä, tarjota tai pyytää palveluksia. Jep. Luit ihan oikein: pyytää! Palaan asiaan. Jotta saa kavereita, on tehtävä itsestään helppo kaverustuttava. On annettava jotain mihin tarttua, on yritettävä vähän sopeutua toisten rytmiin, mutta sitten taas oltava erillinen ihminen. On annettava, mutta on osattava myös vastaanottaa. Se on vaikeaa joillekin meistä. Jotkut meistä on helposti juuri sellaisia, joiden antama viesti on: mä oon tylsä, ei mun takia tartte vaivautua. Ei tehrä tästä nyt numeroo. Anteeksi että olen olemassa.

Ei sellaisen kanssa ole helppoa olla kaveri. Jos se ei koskaan ota yhteyttä tai uskalla ehdottaa mitään. Jos se ei halua mitään, jos se anna itsestään mitään. Jos se pitää aina houkutella ulos kolostaan, pitää pyytää kuus kertaa ennen kuin se uskoo, että se halutaan mukaan. Jos sitä aina saa vetää perässä, kun se ei usko että sen on uskallettava kävellä itse. Jos se pitää itseään ihan paskana ja sille saa aina olla todistelemassa, että se ei ole sitä. Jos se dissaa itteään ja luulee, että se on muista hauskaa.

Okei, myönnän että nykyään on helppo löytää samanhenkistä seuraa samanhenkisten kuplaan vaikka netin ryhmistä, mutta perinteisiä kaveritaitoja tarvitaan edelleen. Naapuritaitoja, arkikaveritaitoja. Ja mä opettelen, koko ajan, olemaan vähän helpompi. Vähän vähemmän perässä vedettävä, ja anteeksi kun nyt olen tällainen.

Sanoin että pyytää palveluksia. Oma postauksen aiheensa sekin. Mun on aina ollut helppo antaa muille ja hymistellä, että hyvä antaa vähästä ja paha ei anna paljostakaan. Mä voin antaa mitä vaan, vaikka sen ainoan paitani, mutta vastaanottaminen on vaikeaa. Koska enhän mä oo sen arvoinen, ei mun nyt tartte. Tätä mä opettelen. Pelkään että menee överiksi jossain vaiheessa, sanokaa sit vaan suoraan. Mutta mä tein hirmuisen historiallisen teon tänään: pyysin että naapuri lähtee viemään mua Plantageniin. Okei, mä menisin sinne sen kans koska varmaan sekin tarttis ja itse asiassa mä lupasin antaa sille nurmikonsiemeniä ja ne loppui ja tartten omaankin tarpeeseen ja ja ja... mutta mä uskalsin ehdottaa jotain! Ja se sanoi että joo, ilman muuta.

Mä yritän nyt ajatella, että jos mun on helppoa ilahduttaa muita antamalla jotain, niin miksi kiellän niiltä sen saman ilon? Mua oikeasti ilahduttaa, jos voin tehdä jotain läheisten hyväksi, mutta että on vaikea olla saamapuolella. Nyt yritän nyrjäyttää ajatuksiani siihen suuntaan, että jos mä aina vaan annan ja annan, niin vähänkö niillä on karmea kiitollisuudenvelka, eihän ne voi kohta ottaa mitään! Eikä tämä ole vain materiaa... Mä autoin ystävää läpi sen avioeron, koska mä jaksoin. Ja kun mulle tuli vähän rankempaa, niin mä osasin ja uskalsin antaa sen auttaa. Hyvä minä!

Niin ja mä huijasin. Oli mulla kavereita, olis ollut enemmänkin jos olisin uskaltanut sanoa sen, että mä oon mukana kaveriporukassa, enkä vaan ollut sitä mieltä, että ne muut just just sietää mua, kun ei kehtaa poiskaan ajaa. Koko lukioajan kaveripiiri katosi, koska mä en uskonut, että ketään kiinnostaa. Koko opiskeluajan kaveripiiri katosi, koska mä olin varma, että kukaan ei tykkää musta kuitenkaan. Osin niitä tuli vähän takaisin tässä lasten myötä, mutta aika etäisiksi - koska eihän ketään mun lapset kiinnosta, eikä ne halua mitään mun kanssa, koska mä oon niin tylsä.

Mutta sitten huomasin, että kun uskaltaa antaa itsestään tarttumapintaa, ja kun uskaltaa ottaa vastaan, niin sitä saa. Mulla onkin yllättävän monta oikeaa ja tärkeää ystävää! Ja kavereitakin vaikka kuinka monta. Ne vaan on helposti itse sitä mieltä, että no ei musta kukaan kuitenkaan tykkää. Ja sit me möllötetään omissa poteroissamme murehtimassa, miten kaikki muut kuitenkin pitää hauskaa jossain muualla ilman mua.

Seuraava sivuaskelkin on jo otettu: lasten kaverivierailut. Hui. Mä oon jo uskaltanut kysyä, että saako meidän lapsi tulla kylään. Sai se. Olisi pitänyt uskaltaa jo ekan kohdalla, eikä vasta tän vikan lapsen. Saa meillekin tulla, mutta mä en uskalla kysyä, koska jos ne ei tulekaan tai haluakaan antaa niiden lasta mun luo, koska... niin. Miksei?

Jaa se keikka? Vend julkaisi levyn. Ja mun lapsen kaverin isi soittaa siinä. Mä oon uskaltanut kutsua sen kaverin tänne ja lapsen sille kaverille. Toki mä edelleen olen sitä mieltä, että mä olen surkea ja huono ihminen, koska kukaan ei ole vielä pyytänyt että sen lapsi pääsis meille tai että meidän lapsi tulis sinne. Tai siis oikeastaan ehkä onkin, joo, taisin muistaa väärin... Ehkä mä joku kerta uskallan toteuttaa villin ideani kutsua ne lasten kaverien vanhemmatkin tänne, ehkä jopa sen toisen lapsen kaverin vanhemmat, koska mun mielestä olis sikahauskaa pelata jotain yhdessä silleen, että olis enempi lapsia ja aikuisia. Mut mä en oo vielä uskaltanut, koska se on varmaan ihan huono idea ja kukaan ei kuitenkaan haluu mitään typeriä lautapelejä tai ainakaan mun seurassani. Ehkä joskus.

Oman päänsä portsarina.

Rakkaat masentuneet, ahdistuneet, väsyneet ja muutenkin angstiset kollegani ja muutkin lukijani. Tänään esittelen teille vanhan ystäväni jo vuosien, vuosikymmenten takaa. Hän on monelle teistäkin tuttu, vaikka ette ole ehkä huomanneet, miten läheinen suhde teillä onkaan! Hän liikkuu keskuudessamme kuin kuka tahansa meistä, näkymättömänä, mutta vaikuttavana. Hän on Masennuksen Ääni.

Masennuksen ääni piiloutuu ihmisen olkapäälle ja alkaa kuiskia sieltä Totuuksia. (Toim. huom: yliviivauksella kirjoitetut sanat ovat ystäväni Masennuksen Äänen juttuja, ja ne ovat ihan silkkaa hevonpaskaa, ja niitä ei tule kuunnella!!! Toistan, ne ovat pahantahtoisia valheita, älä kuuntele! Saa lukea tässä esimerkkeinä kyllä, mutta ei kannata kuunnella ja uskoa.) Yleensä nämä mukatotuudet ovat negatiivisia ja syyllistäviä ja ahdistavia ja vastaansanomattomia ja salakavalasti ihminen alkaa uskoa niihin. Tiedättehän: jos jotain toistellaan tarpeeksi vakuuttavasti tarpeeksi monta kertaa, niin siitä tulee helposti sellainen Totuus. Masennuksen ääni puhuu usein minä-muodossa ja erehdyttää sinut luulemaan, että sen selitykset ovat omia ajatuksiasi.

Mä oon niin tyhmä, laiska ja ruma, että kukaan ei voi mua rakastaa. Argh, olen niin paska, että olen pilanut omani lisäksi myös lasteni, puolisoni ja lemmikkimarsuni elämän. Jos mä vaan yrittäisin vähän enemmän, niin täällä olisi siistiä. Kuka tahansa muu jaksaa tehdä luomutäysjyväspelttipinaattiletut itse lypsämäänsä onnelliseen maitoon ja mä vaan syötän lapsille eineslettuja. Aina mä unohdan palauttaa kirjastokirjat, mun pitäis saada julkista ruoskintaa siitä hyvästä. Että mä oon huono. Miten voi olla ihminen näin idiootti! Miten voi olla niin tyhmä, ettei osaa edes nukkua, sen osaa vauvakin (hah!). Jos mä vaan söisin järkevästi ja liikkuisin enemmän ja nukkuisin hyvin, niin takuulla jaksaisin paremmin. Kukaan ei koskaan halua mua töihin, koska mä en osaa mitään. Mä en oo mikään masentunut, mä oon vaan tyhmä ja laiska.

Jos joku hokee tuollaista koko ajan aivoihin, niin helposti sen alkaa uskoa. Sehän on ihan loogistakin, koska jos mä en olis näin huono ihminen, niin enhän mä ansaitsisi masentua, sitä paitsi enhän mä edes osaa masentua oikein. Koska jos mä olisin masentunut, niin kai nyt joku muukin sen huomaisi ja tekisi jotain ja koska kukaan ei tee, niin se tarkoittaa että mä en oo masentunut, vaan ainoastaan huono ihminen, josta kukaan ei välitä.

Noin yleisesti olen sitä mieltä, että elämässä pitää opetella tulemaan toimeen erilaisten tyyppien kanssa ja useimmilla on joku syy käyttäytyä niin kuin käyttäytyy, mutta toi Masennuksen Ääni on sen verran vittumainen kaveri, että sen mä kyllä heivaisin helvettiin mutisemasta, jos olisin tän lafkan portsari. Ei kun hei, mähän olen! Mutta aika paska portsari kuitenkin, sehän puhuu ihan totta vaan ja viestintuojaa ei saa kivittää.

Kaiva nyt sieltä jostain Masennuksen Äänen takaa esiin ystävän ääni. Se sanoo sulle, että se Masennuksen Ääni ei ole sinä itse. Vaikka sen nimikirjaimet on MÄ (hämäävä paskiainen), niin se et ole sinä. Se on sairaus, se on jotain joka ei ole sinä, vaikka on tullutkin sinuun asumaan ihan pyytämättä. Häätäminen on vaikeaa, mutta ainakin sitä voi olla huomaamatta parhaansa mukaan. Jos voimia riittää, niin sille voi väittää vastaan, mutta usein se on onnistunut jo viemään voimat.

Älä kiellä "itseäsi" ajattelemasta negatiivisia, vaan ota se sellaisena itsesi ulkopuolisena masennuksena, joka yrittää puhua sinua ympäri. Ajattele, että se on kuin sukujuhlissa joku ärsyttävä humalainen setämies (tai tätinainen), joka jankkaa koko ajan samaa paskaa, josta olet ihan eri mieltä. Sen kanssa on ihan turha alkaa väitellä asiasta, koska se ei vaan tajua, eikä kykene ottamaan vastaan mitään, eikä sen kanssa voi keskustella. Sanot sille että joo joo, aha, vai niin ja annat sen mennä saman tien toisesta korvasta ulos. Sanot sille mielessäsi, että siinähän jauhat paskaa, tuo ei ole totta. Oikeastihan minä olen ihan hyvä tyyppi, minä muistan joskus olleeni ihan hyvä tyyppi, mutta nyt se ei vaan meinaa löytyä se muisto tai se tunne, koska se masennus jauhaa sitä samaa negatiivista puppua siinä korvan juuressa niin kovaa. Sivuuta se, totea että jahas, taas tuli tommonen, kylläpä on kekseliäs tyyppi se masennus, mutta väärässähän se silti on. Hitlerkin oli hiton vakuuttava, mutta ei se oikeassa ollut. Älä kiinnitä siihen huomiota, anna sen höpistä vaan.

Joo, kuulostaa aivan mahdottomalta ja nönnnönnnöööö, ei se oo niin helppoa ja muita vastalauseita. Ei, se ei ole helppoa, mutta hyvä puoli on siinä, että sitä voi yrittää aina uudestaan. Ja pitääkin. Mitään ei häviä, jos ei aina muista, mutta jos vaihteeksi muistaa, niin sehän on loistojuttu! Mitä useammin muistaa, sitä helpompaa se on. Välillä se unohtuu, ja sitten taas joskus sitä voi suorastaan alkaa nauraa sille masennukselle, joka taas yrittää esittää maailmanvaltiasta ja selittää jollain kierolla tavalla, että koska unohdit paperinenäliinan puolisosi housuntaskuun (tosin se laittoi ne itse koneeseen, mutta tietenkin se on sinun syysi kun et muistuttanut), niin olet onnistunut pilaamaan puolisosi, lastesi ja koirasikin elämän ja ansaitsisit kuolla ellet olisi niin paska että se kuolema olisi liian helppo juttu rangaistukseksi tästä. 

Hyvä portsari tietysti vakuuttaa myös fyysisellä olemuksellaan. Sen lisäksi että sivuutat sen masennuksen äänen ja yrität ehkä todeta sille, että nyt taitaa tulla sen sortin pohjanoteerauksia, että taitaisi olla aika poistua tästä baarista, kiinnitä huomiota siihen miltä se tuntuu fyysisesti. Siellä se istuu olkapäillä ja vetää ne lysyyn ja estää hengittämisen. Suorista siis selkäranka ja rentouttele hartiat ravistelemalla, yritä näyttää sille masennukselle, että se ei ole niin painava kuin se luulee. Hengitä syvään ja rauhallisesti, puhalla pitkään ulos. Hymyile. Hengitä, rentoudu, yritä näyttää vakuuttavalta vaikka se on ihan mahdotonta tällaiselle luuserille ja totea ystävällisen määrätietoisesti, että minä valvon nyt järjestystä tässä päässä, ja teidän on aika poistua.

Ja vaikka joskus tuntuu, että se oma pää on varmaan aika huonotasoinen räkälä, kun sinne kerta pesiytyy tuollaista ördäävää paskanjauhaja-kantajengiä, niin turha huolehtia. Ne masentuneet aivot kun tuppaavat olemaan sellaisia lämminhenkisiä matalan kynnyksen paikkoja, että niihin on helppo tulla vähän ei-toivotummankin aineksen, mutta käytöshäiriöistä lentää silti pihalle. Masennuksen ääni on krooninen häirikkö ja se ei kuulu sinun päähäsi. Ohjaa se ystävällisen määrätietoisesti ulos. Kerta toisensa jälkeen. Ja vielä kerran ja uudelleen. Läsnäolollaan se saa kaiken pimenemään, peittymään savuun ja pölyyn ja sumenemaan ja haisemaan pahalle. Ohjaa se pois, niin hiljalleen alkaa näyttää taas paremmalta ja maailma ja elämä kauniimmalta ja valoisammalta. Kaikki vanhat ja turvalliset tutut eivät ole oikeita ystäviä ja niistä luopuminen voi olla vaikeaa, mutta Masennuksen Äänen voi antaa mennä.

Joo joo, kyllä mä tiedän että tää on ihan kirkasotsaista ja naurettavaa ja tekopyhää ja hyvähän mun on täällä sanoa ja ei se oo helppoa, mutta mitä menetät, jos se joskus onnistuukin?

Seuraavissa osissa tulemme tapaamaan Masennuksen Äänen pikkuserkunkaimankummit Överin Itseironian ja Yliherkän Torjunnantunteen. Jos mä jaksan ja saan aikaan kertoa niistä. Tästä jaksosta suuret kiitokset viisaille ystävilleni Siellä Jossain - olette ihania, anteeksi jos varastin ajatuksianne, kun ei mulla omia ole kiitos kaiken viisautenne jakamisesta ja palloseinänä toimimisesta.

Elossa edelleen

Päivitystauko venähti kahteen kuukauteen - mutta en minä muuta lupaillutkaan. Voisin selittää jotain hienoa siitä, miten äiti päätti pitää sometaukoa ja keskittyä harmoniseen läsnäoloon perheen kanssa tai miten olen täällä maalaillut ja remontoinut kotia kauniiksi ja toimivaksi. Totta toinen puoli, tai ehkä noin kahdeksasosa. Yksi huone on maalattu ja loppujen tavarat kanneltu ympäri asuntoa sekalaisiin kasoihin.

Toinen syy taukoon oli se, että yritin kyllä kirjoittaa noin kuudesta aiheesta, mutta viimeistään kahdenkymmenen rivin päästä aloin ärsyttää jo itseänikin tekopyhällä besserwisseröinnillä, jolla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä sen todellisen arjen kanssa. Kas kun onhan mulla niitä hienoja systeemeitä vaikka kuinka, mutta kun noin 100 % perheen jäsenistä sitoutuu niihin vähän vaihtelevasti. Voi ne tietysti joillain toisilla toimia oikeastikin.

Olen kirjoittanut mm. siitä, miten näppärästi ne lapset saa osallistumaan, kun on kaikki astiat kivasti tarpeeksi alhaalla vetolaatikoissa, niin voi ihan itse ottaa sieltä ja tyhjentää kätevästi tiskikoneenkin. Se on jopa muuten ihan toimiva systeemi, mutta kun Joku jättää sen laatikon aina auki, niin sinne varisee kaikki leivänmurut (joita se Joku ei tietenkään koskaan saa siivottua siitä leikkuulaudalta biojätteisiin). Ja sitten jos se Joku tönäisee sen laatikon kiinni, niin Joku toinen on laittanut laseja liian korkeaan pinoon, ja sitten pino kaatuu ja joku lasi menee rikki.

Toisaalta ehkä sitä kynnystä voisi laskea, koska enhän minä edes lupaa olla superäiti kuin teoriassa, mutta toistaiseksi olen jättänyt julkaisematta ne jutut, joita lukiessa alkaa itseäkin hävettää, ärsyttää tai ketuttaa. Mutta nyt minulla on taas kerättäväksi asti paljon hienoja juttuja, jotka ajattelin jakaa kanssanne! Pysykää kanavalla.

Sosiaalinen korsetti

Viime aikoina on taas ollut parissa yhteydessä puhetta lapsista, jotka käyttäytyvät julkisilla paikoilla mallikkaasti ja kotona sitten on helvetti irti. Tutut ja päiväkotihenkilökunta ovat aivan ällistyneitä, jos niille mainitsee, että meidän Peppieemeli taas veti eteisen lattialla kolmen vartin räkäraivarit. Koska se lapsihan on niin mielettömän upea ja täydellinen ja kerta kaikkiaan ihana ja kiltti aina.

Toinen sortti lapsia on sitten ne, jotka esittelevät ne kehnot puolensa julkisilla paikoilla. Ne legendaariset karkki- tai leluhyllyllä ulvovat pikkuhirviöt, joita ei ole osattu kasvattaa. Ei meidän Jorma-Siiri kyllä koskaan, sille on opetettu rajat.

Niin, niitä kasvatusneuvojia ja paheksujiahan löytyy. Onko se kauppakirkuja huonosti kasvatettu? Eikö sille ole opetettu rajoja? Mikä siellä kotona on vialla, kun siellä pitää itkeä ja kapinoida? Onko se päiväkoti niin paljon kotia parempi paikka, kun ei siellä koskaan käyttäydytä huonosti? Ja jos lapsi ei koskaan menetä hermojaan, niin se on takuulla joko pahoinpidelty hiljaiseksi tai sitten vaihtoehtoisesti tulkitsijasta riippuen se on hyvin kasvatettu ja juuri sellainen kuin lasten pitääkin olla.

Mutta mietipä itseäsi. Monille on varmaan tuttu ilmiö se, että kun tullaan töistä kotiin ja pitäisi olla saman tien se ruoka pöydässä ja syliä ja kuuntelevaa korvaa tarjolla, niin vähemmästäkin meinaa hermo mennä. Pää meinaa hajota, kun ei vaan jaksa kaikkia niitä lasten tarpeita ja omiakin olisi. Kotiintulokärtty, kun ei vaan työpäivän jälkeen jaksa. Tai puuhapäivän muuten vaan. Mistä se johtuu? Siitä, että on koko päivän joutunut tsemppaamaan.

Jos työkaveri tai äitikaveri tai opiskelukaveri on raivostuttava idiootti, joka jättää tehtävänsä tekemättä tai tekee ne ihan päin peetä tai häiritsee juuri kesken keskittymistä vaativan jutun tai hösöttää eteenpäin niin ettei kukaan ehdi tajuta mistä on kyse, niin ei sille yleensä ärähdetä, ei kävellä kiukkuisena karkuun tai aleta huutaa että onks sun pakko olla noin hidas/tyhmä/raivostuttava/näsäviisas/kärsimätön. Miksi? No kun niin nyt ei vaan tehdä.

Mutta lapsille ja puolisolle tehdään. Voi tehdä? Mikäs logiikka siinä nyt on, että niille rakkaimmilleen voi käyttäytyä huonommin kuin joillekin puolituntemattomille? Eikö juuri niiden kanssa pitäisi olla mukavinta? Eikö niitä pitäisi kohdella kauniisti?

Ihan vastaava se on lapsilla. Siellä julkisella paikalla jaksaa tsempata, käyttäytyä sosiaalisten tilanteiden vaatimalla tavalla. Kun pääsee turvaan kodin seinien sisälle, tai vanhempien huomaan, niin jaksaminen loppuu. Poks vaan kaikki se tsemppaamisen aiheuttama väsymys purkautuu. Lapsilla tilanne on vielä usein se, että he eivät saa itse määritellä sitä kuinka paljon he ovat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja ihmisten ilmoilla. Lapset menevät sinne minne pitää, koska on vaan nyt hoidettava tämä kauppareissu tms.

Aikuinen voi ja osaa tunnistaa paremmin jaksamisensa rajat. Hän voi silloin todeta, että nyt ei vaan jaksa. En vaan pysty lähtemään, en jaksa käydä kaupassa mutta kaapissa on se hernekeittopurkki ja sillä ja näkkärillä nyt mennään. Jos aikuinen on sitä mieltä että kauppaan mennään, niin ei siinä useinkaan tule mieleen kysyä lapselta, että jaksatko sinä lähteä mukaan. Sille tulee helposti sanottua, että nyt mennään. Varsinkin kun ne kasvatusgurut aina jaksavat jauhaa sitä, että lapselle ei tule antaa valtaa päättää asioista, jotka ei ole lasten asioita ja ei pidä kysellä ja antaa lapselle mahdollisuutta kuvitella että se voisi sanoa ei.

Minä kutsun tätä asiaa sosiaaliseksi korsetiksi. Julkisilla paikoilla sitä jaksaa pitää korsetinnyörit tiukalla, mutta kun kotiin pääsee, niin on pakko löysyttää ja päästä hengittämään vapaasti. Välillä tulee virhearvioita ja ne nyörit napsahtavat kesken sen kauppareissun. Silloin lapsi saa sen räkäraivarin, äiti tai isi pimahtaa tiuskimaan että me nyt ei todellakaan oteta niitä omenoita, kun siellä on jo kilo kotona ja sä et tartte mitään pillimehua. Ja jos ne nyörit pysyvätkin kireällä, niin kotona sitten voi hellittää.

Toisille se sosiaalinen korsetti on kireämpi kuin toisille. Joillekin se ihmisten ilmoilla oleminen ei ole kuluttavaa vaan voimia antavaa. Toiset taas väsyvät herkemmin. Itsestäni tiedän, että kestävyys ei ole kovinkaan hyvä. Rakastan ihmisten kanssa olemista, mutta minun sosiaalinen korsettini on usein sen verran kireällä, että happi loppuu jo muutamassa tunnissa. Tuntuu kuin aivot sanoisivat naks ja siirtyisivät virransäästötilaan. Keskittyminen lopahtaa ja alkaa väsyttää. Siinä tilassa kun menee kauppaan, siellä haahuilee toljottamassa sitä juustoa muistamatta edes, että tätäkö juustoa me syödään.

Vieraiden ja puolituttujen ihmisten kanssa sitä jaksaa tsempata, koska niiden suhteen on aina olemassa hylkäämisen riski. Läheiset, perheenjäsenet ja varsinkin vanhemmat pysyvät. Ne kestävät sen huonommankin hetken. Jos lapsi uskaltaa tarpeen tullen olla se pikkuhirviö, niin se tavallaan luottaa siihen, että sitä ei hylätä. Kaveri voi jättää, jos sille on ilkeä, mutta äiti ei. Toivottavasti. (Vaikka välillä väsyneenä mieli tekisikin laittaa se lapsi paketissa Timbuktuun tai myydä bangladeshilaiselle vaatetehtaalle.)

Toisaalta eri tilanteissa voi olla tarve kiristää nyörit eri tavalla. Jos tilanne on uusi, poikkeuksellinen ja jännittävä, niin lapsi ei välttämättä ymmärrä miten ne nyörit pitää kiristää. Sitten ollaan tilanteessa, että korsetti on epämukava. Lapsi ei suostu laittamaan siihen valokuvaan nättiä mekkoa, tai vetää sen tussimaalauksen naamaansa just ennen Grisabella-tädin 70-vuotisjuhlia. Eikä ainakaan mene sen Abramis-vaarin syliin hymyilemään nätisti, että saadaan kiva kuva koko suvulle. Puhumattakaan siitä, että se kestäisi jossain teatteriesityksessä paikallaan penkissä. Kukapa kestää itsekään, jos on epämukavat vaatteet. Ole siinä sitten mallikkaasti, jos sukkahousut meinaa siellä hameen alla valua jalasta ja kiristää haaroista.

Tämä sosiaalisen korsetin idea ei välttämättä tarkoita sitä, että jos se murunen on kotonakin aivan ihana, niin se elää alituisessa hylkäämisen pelossa. Kuten sanottu: joillakin se sosiaalinen korsetti ei kiristä, se on ihan huomaamaton tai miellyttävä tuki, joka antaa ryhtiä ja turvallisuutta. Toisten ruumiin/persoonallisuuden rakenne vain on sellainen, että sitä korsettia ei tarvita. Toiset pystyvät ominaisuuksistaan huolimatta kulkemaan missä vaan ilman korsettia ja olemaan juuri sellaisia kuin huvittaa.

Kuinka tiukalla on sinun sosiaalinen korsettisi? Kuinka tiukkaa korsettia vaadit lapsellesi? Onko teillä tarpeeksi aikaa hengittää vapaasti silloin kun korsetti kiristää liikaa?

Soundtrack

Monille kirjoituksilleni tulee mieleen joku soundtrack. Tutuista teemoista on kirjoiteltu runoja ja lauluja. Mietin, että miksipä en jakaisi näitä teidän kanssanne, joten olkaa hyvä: Blogini soundtrack -soittolista:

Kolmen oksan puu

Saatatte ehkä päätellä, että olen post-it-lappujen suuri fani. Blogia ei kuitenkaan sponsoroi yksikään lappuvalmistaja, mutta olen tainnut oppia lappusten käyttöön jo vuosituhannen vaihteen it-bisneksessä. Nyt on tarjolla puuhaa, johon sain motivaation, vinkin ja kokeilumahdollisuuden ihan sote-alalta, perheneuvolasta.

Arjessahan usein käy niin, että sitä vaan mennään ja selvitään päivästä toiseen, eikä siinä ehdi sen enempiä mietiskellä suuria visioita ja missioita - eli perheen tai parisuhteen tavoitteita. Hukataan tieto siitä, mitä se toinen aikuinen ajattelee, kuvitellaan että kyllähän me samaa halutaan ja lapset menee siinä sivussa. Yhteisiä ajatuksia voi kuitenkin jakaa muutenkin kuin tuntikausien setvimisellä ja terapialla - ei toki syvällisesti yksityiskohtiin mennen, mutta ainakin alustavasti.

Välineiksi tarvitaan vähintään A2-kokoinen paperi tai kartonki (neljä tavallista kopiopaperia) tai sopiva määrä sitä seinäpinta-alaa. (Voitte kuvitella, että en todellakaan ole sisustusihminen näillä tavoilla käyttää seiniä ja ovia.) Ja sitten tietysti niitä lappusia. Meillä toimi kolme eri väriä, mutta tässä pärjää yhdelläkin.

Ensin tehdään puu, jossa on kolme oksaa. Sen voi piirtää, sen voi askarrella kartongista alustalle - tai mikä nyt on sopivin tapa. Selkein on simppeli ristin muotoinen: latva ja kaksi sivuoksaa. Yksi oksista on perheen positiiviset asiat, yksi negatiiviset ja yksi yhteiset toiveet ja tavoitteet. Minua miellytti tapa, jossa toiveet ja tavoitteet ovat latvassa.

Sitten otetaan jokaiselle osallistuvalle perheenjäsenelle kasa lappuja ja aletaan taas estottomasti pulputa kaikkea mieleen tulevaa. Kirjoitetaan yksi asia yhdelle lapulle (ja jos nyt on värierottelufani, niin joka tyyppi eri värille).
1. Perheessä/parisuhteessa iloa tuottavat asiat. Mistä tulee hyvä mieli? Mikä tuntuu mukavalta? Mistä saa voimia jaksaa? Mikä on kivaa?
2. Perheessä/parisuhteessa harmittavat ja surulliset ja kiukuttavat asiat. Mikä vie eniten voimia, mistä tulee surullinen tai kiukkuinen tai uupunut olo. Mitä ei haluaisi?
3. Mitä haluaisit (enemmän)? Mitä toivoisit perheeltä/parisuhteelta? Mistä haaveilet? Mitä olisi kivaa tehdä (yhdessä)?

Jokainen listaa omia juttujaan omassa rauhassa. Kirjoitustaidottomat voivat piirtää tai saada apua isommilta. Meillä tuli jo neljävuotiaalta nerokkaita ideoita ja asioita! Jokainen sitten lätkii omat lappunsa oikealle oksalle joko saman tien lapun kirjoitettuaan tai sitten kun kaikki ajatukset on otettu ulos päästä. Tärkeää on, että kesken prosessin ei aleta arvottamaan, että mikä nyt on oikeasti tärkeää ja onko nyt hienompaa haluta geomageja vai sukellusretkea Australiaan ja onko hienompi ilonaihe syvälliset keskustelut filosofiasta vai makaronilaatikko ketsupilla.

Kun kenellekään ei tule enää mieleen mitään, niin aletaan koota. Oksa kerrallaan katsotaan, että mitä kaikkea sinne tulikaan. Jos useampi perheenjäsen on kirjoittanut samanlaisia asioita, ne voi laittaa samaan nippuun. Yhdessä käydään läpi ja huomataan sekä itsestäänselvyyksiä että yllätyksiä, havaitaan eri näkökulmia samaan asiaan, tai kaikkien yhteinen toive.

Sitten voi  saman tien miettiä yhden asian, tai jos voimia riittää niin yhden joka oksalta, ja alkaa miettiä mitä voisi tehdä joko poistaakseen harmiasian, lisätäkseen iloasioita tai saavuttaakseen tavoitteita ja haaveita. Tai vaihtoehtoisesti jättää asiat hautumaan, puun esiin jotta siihen voi palata ja lisäillä uusia mieleen tulevia juttuja.

Meidän puutyötalkoissa löytyi muun muassa yhteinen toive: enemmän ulkoilua ja metsään. Minä olin kuvitellut, että eivät nuo lapset minnekään metiköihin halua rämpimään, vinkuvat vaan kun tulee kylmä ja märkä ja tylsä, joten se oli ihan oikeasti yllätys! Toiveissa oli myös omaa aikaa vanhemman kanssa yhteisen perheajan lisäksi - ja vanhemmilla sitä omaa aikaa kahdestaan. Toisaalta ilon aiheista löytyi hyvin yksinkertaisia asioita, kuten yhdessä pelaamista ja leikkimistä ja esikoisen listaamana se, että isi ja äiti rakastaa toisiaan.

Ärsytyksissä yllätti se, että noita lapsiakin harmittaa sekasotku kotona - luulin että kun ei ne mitään itse sille tee, niin se on ihan sama, ja minä olen ainoa joka siitä kärsii. Tällä sain sitten ikään kuin enemmän luvan nakittaa noita tehtäväkorttisulkeisia, kun kerran kaikki haluaa siistimpää, mutta kukaan ei saa ryhdyttyä toimeen. Mitenkään hirveästi ei yllättänyt, mutta vähän nolotti kyllä, että äidin huutaminen oli siellä harmittavissa asioissa.

Meidän puu on nyt jääkaapin ovessa, ja osa lappusista on hoidettu, osa on tipahdellut. Ehkä voisi ensi viikonloppuna ottaa siivoussession lisäksi vähän puun rakennusta ja miettiä myös mitä kivaa tehtäisiin yhdessä. Siihen kuuluisaan synkronoituvaan kalenteriin ja sieltä viikkolukkariin voisi myös oikeasti lisätä niitä yhteisiä kivoja juttuja ja kahden keskeistä aikaa eikä odotella, että joskus tulee se aika, jotenkin automaagisesti sinne ilmestyy yhteinen aika ja kaikki kiva. Toisaalta tällaisen puunhan voisi rakentaa myös ihan itselleen! Tämähän on melkein kuin orgaanisempi ja humanistisempi muoto vanhasta kunnon SWOT-analyysistä.