sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Sosiaalinen korsetti

Viime aikoina on taas ollut parissa yhteydessä puhetta lapsista, jotka käyttäytyvät julkisilla paikoilla mallikkaasti ja kotona sitten on helvetti irti. Tutut ja päiväkotihenkilökunta ovat aivan ällistyneitä, jos niille mainitsee, että meidän Peppieemeli taas veti eteisen lattialla kolmen vartin räkäraivarit. Koska se lapsihan on niin mielettömän upea ja täydellinen ja kerta kaikkiaan ihana ja kiltti aina.

Toinen sortti lapsia on sitten ne, jotka esittelevät ne kehnot puolensa julkisilla paikoilla. Ne legendaariset karkki- tai leluhyllyllä ulvovat pikkuhirviöt, joita ei ole osattu kasvattaa. Ei meidän Jorma-Siiri kyllä koskaan, sille on opetettu rajat.

Niin, niitä kasvatusneuvojia ja paheksujiahan löytyy. Onko se kauppakirkuja huonosti kasvatettu? Eikö sille ole opetettu rajoja? Mikä siellä kotona on vialla, kun siellä pitää itkeä ja kapinoida? Onko se päiväkoti niin paljon kotia parempi paikka, kun ei siellä koskaan käyttäydytä huonosti? Ja jos lapsi ei koskaan menetä hermojaan, niin se on takuulla joko pahoinpidelty hiljaiseksi tai sitten vaihtoehtoisesti tulkitsijasta riippuen se on hyvin kasvatettu ja juuri sellainen kuin lasten pitääkin olla.

Mutta mietipä itseäsi. Monille on varmaan tuttu ilmiö se, että kun tullaan töistä kotiin ja pitäisi olla saman tien se ruoka pöydässä ja syliä ja kuuntelevaa korvaa tarjolla, niin vähemmästäkin meinaa hermo mennä. Pää meinaa hajota, kun ei vaan jaksa kaikkia niitä lasten tarpeita ja omiakin olisi. Kotiintulokärtty, kun ei vaan työpäivän jälkeen jaksa. Tai puuhapäivän muuten vaan. Mistä se johtuu? Siitä, että on koko päivän joutunut tsemppaamaan.

Jos työkaveri tai äitikaveri tai opiskelukaveri on raivostuttava idiootti, joka jättää tehtävänsä tekemättä tai tekee ne ihan päin peetä tai häiritsee juuri kesken keskittymistä vaativan jutun tai hösöttää eteenpäin niin ettei kukaan ehdi tajuta mistä on kyse, niin ei sille yleensä ärähdetä, ei kävellä kiukkuisena karkuun tai aleta huutaa että onks sun pakko olla noin hidas/tyhmä/raivostuttava/näsäviisas/kärsimätön. Miksi? No kun niin nyt ei vaan tehdä.

Mutta lapsille ja puolisolle tehdään. Voi tehdä? Mikäs logiikka siinä nyt on, että niille rakkaimmilleen voi käyttäytyä huonommin kuin joillekin puolituntemattomille? Eikö juuri niiden kanssa pitäisi olla mukavinta? Eikö niitä pitäisi kohdella kauniisti?

Ihan vastaava se on lapsilla. Siellä julkisella paikalla jaksaa tsempata, käyttäytyä sosiaalisten tilanteiden vaatimalla tavalla. Kun pääsee turvaan kodin seinien sisälle, tai vanhempien huomaan, niin jaksaminen loppuu. Poks vaan kaikki se tsemppaamisen aiheuttama väsymys purkautuu. Lapsilla tilanne on vielä usein se, että he eivät saa itse määritellä sitä kuinka paljon he ovat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja ihmisten ilmoilla. Lapset menevät sinne minne pitää, koska on vaan nyt hoidettava tämä kauppareissu tms.

Aikuinen voi ja osaa tunnistaa paremmin jaksamisensa rajat. Hän voi silloin todeta, että nyt ei vaan jaksa. En vaan pysty lähtemään, en jaksa käydä kaupassa mutta kaapissa on se hernekeittopurkki ja sillä ja näkkärillä nyt mennään. Jos aikuinen on sitä mieltä että kauppaan mennään, niin ei siinä useinkaan tule mieleen kysyä lapselta, että jaksatko sinä lähteä mukaan. Sille tulee helposti sanottua, että nyt mennään. Varsinkin kun ne kasvatusgurut aina jaksavat jauhaa sitä, että lapselle ei tule antaa valtaa päättää asioista, jotka ei ole lasten asioita ja ei pidä kysellä ja antaa lapselle mahdollisuutta kuvitella että se voisi sanoa ei.

Minä kutsun tätä asiaa sosiaaliseksi korsetiksi. Julkisilla paikoilla sitä jaksaa pitää korsetinnyörit tiukalla, mutta kun kotiin pääsee, niin on pakko löysyttää ja päästä hengittämään vapaasti. Välillä tulee virhearvioita ja ne nyörit napsahtavat kesken sen kauppareissun. Silloin lapsi saa sen räkäraivarin, äiti tai isi pimahtaa tiuskimaan että me nyt ei todellakaan oteta niitä omenoita, kun siellä on jo kilo kotona ja sä et tartte mitään pillimehua. Ja jos ne nyörit pysyvätkin kireällä, niin kotona sitten voi hellittää.

Toisille se sosiaalinen korsetti on kireämpi kuin toisille. Joillekin se ihmisten ilmoilla oleminen ei ole kuluttavaa vaan voimia antavaa. Toiset taas väsyvät herkemmin. Itsestäni tiedän, että kestävyys ei ole kovinkaan hyvä. Rakastan ihmisten kanssa olemista, mutta minun sosiaalinen korsettini on usein sen verran kireällä, että happi loppuu jo muutamassa tunnissa. Tuntuu kuin aivot sanoisivat naks ja siirtyisivät virransäästötilaan. Keskittyminen lopahtaa ja alkaa väsyttää. Siinä tilassa kun menee kauppaan, siellä haahuilee toljottamassa sitä juustoa muistamatta edes, että tätäkö juustoa me syödään.

Vieraiden ja puolituttujen ihmisten kanssa sitä jaksaa tsempata, koska niiden suhteen on aina olemassa hylkäämisen riski. Läheiset, perheenjäsenet ja varsinkin vanhemmat pysyvät. Ne kestävät sen huonommankin hetken. Jos lapsi uskaltaa tarpeen tullen olla se pikkuhirviö, niin se tavallaan luottaa siihen, että sitä ei hylätä. Kaveri voi jättää, jos sille on ilkeä, mutta äiti ei. Toivottavasti. (Vaikka välillä väsyneenä mieli tekisikin laittaa se lapsi paketissa Timbuktuun tai myydä bangladeshilaiselle vaatetehtaalle.)

Toisaalta eri tilanteissa voi olla tarve kiristää nyörit eri tavalla. Jos tilanne on uusi, poikkeuksellinen ja jännittävä, niin lapsi ei välttämättä ymmärrä miten ne nyörit pitää kiristää. Sitten ollaan tilanteessa, että korsetti on epämukava. Lapsi ei suostu laittamaan siihen valokuvaan nättiä mekkoa, tai vetää sen tussimaalauksen naamaansa just ennen Grisabella-tädin 70-vuotisjuhlia. Eikä ainakaan mene sen Abramis-vaarin syliin hymyilemään nätisti, että saadaan kiva kuva koko suvulle. Puhumattakaan siitä, että se kestäisi jossain teatteriesityksessä paikallaan penkissä. Kukapa kestää itsekään, jos on epämukavat vaatteet. Ole siinä sitten mallikkaasti, jos sukkahousut meinaa siellä hameen alla valua jalasta ja kiristää haaroista.

Tämä sosiaalisen korsetin idea ei välttämättä tarkoita sitä, että jos se murunen on kotonakin aivan ihana, niin se elää alituisessa hylkäämisen pelossa. Kuten sanottu: joillakin se sosiaalinen korsetti ei kiristä, se on ihan huomaamaton tai miellyttävä tuki, joka antaa ryhtiä ja turvallisuutta. Toisten ruumiin/persoonallisuuden rakenne vain on sellainen, että sitä korsettia ei tarvita. Toiset pystyvät ominaisuuksistaan huolimatta kulkemaan missä vaan ilman korsettia ja olemaan juuri sellaisia kuin huvittaa.

Kuinka tiukalla on sinun sosiaalinen korsettisi? Kuinka tiukkaa korsettia vaadit lapsellesi? Onko teillä tarpeeksi aikaa hengittää vapaasti silloin kun korsetti kiristää liikaa?




4 kommenttia:

  1. Asiaa, sosiaalisen korsetin taidan ottaa meidän sanavarastoon. Ilmiö on tuttuakin tutumpi.

    VastaaPoista
  2. Asiaa todellakin! Sitten kyllä kun alkaa väsyttää, ne korsetinnyörit alkavat napsahdella poikki kesken työpäivän, ja kun työkaveri natisee, miten hankalaa on järjestää asia, joka sopi mainiosti vielä kuukausi sitten, sitä ei alakaan miettiä omia aikataulujaan uusiksi, vaan toteaa vain näennäisen ystävällisesti ja rakentavasti käytännössä saman kuin Autot-leffan Guido: "Hoitta itse sitten" :D.

    VastaaPoista