Kesä kaikilla - loma yksillä?

Koulu loppui, muutaman viikon päästä päiväkotikin sulkeutuu. Se sai minut taas kerran pohtimaan käsitettä loma. Wikipedia määrittelee loman: Loma on työstä, opiskelusta tai vastaavasta saatava pitempi vapaa-aika.

Ensin pitää miettiä, että mistä sitä lomaa oikeastaan haluaa ja tarvitsee? Mitä loma sisältää? Onko loma aikaa perheen ja lasten kanssa, vai onko se perhe ja lapset se "vastaava", josta lomaa pitäisi ottaa. Entä jos ei olekaan töissä tai opiskelemassa, josta saa sen kesäloman, vaan on kotona lasten kanssa, työttömänä, sairauslomalla tai muuten työelämän ulkopuolella. Voiko pienten lasten vanhempi, joka onkin esimerkiksi pitkällä sairauslomalla tai eläkkeellä pitää 5-10 viikon loman toipumisestaan? Helpommin kuin se työelämässä oleva työstään? Näitäkin kysymyksiä on tuttavapiirissä joututtu pohtimaan.

Aikuinen ihminen tuskin saa lomaa ihan kaikesta kovin usein, se vaatii yleensä poistumista siitä kotiympäristöstä, että ne tiskit eivät vainoa ja silti se vastuu perheestä helposti seuraa. Monen vanhemman loma tuntuu olevan sitä, että kerrankin saa rauhassa keskittyä olemaan perheen kanssa. Toisaalta yllättävän moni myös haaveilee siitä, että saisi kerrankin rauhassa siivota tai remontoida tms. Enpä olisi uskonut kaksikymmentä vuotta sitten kuuluvani siihen joukkoon. Osa taas haluaa lähteä matkoille ilman lapsia, yksin tai puolison kanssa.

Moni äiti (juu, yleistys) kokee raskaimpana arjessa kokonaisvastuun kaikesta. Kotona on ne lapset ja puoliso, jotka toki tekevät asioita, jopa pyytämättä, mutta se lopullinen vastuu kaiken muistamisesta ja koordinoinnista on sillä äidillä. Äiti on se kodin projektipäällikkö, toiminnanjohtaja ja kaiken koordinoija. Näistä minunkin teksteistäni ehkä huokuu se, että kyseinen tilanne vallitsee tässäkin huushollissa. Välikausivaatteet ja uudet hammasharjat ja koulun diskon arpajaispalkinnot vain automaagisesti ilmestyvät jostain - tai ainakin se tietoisuus siitä, että nyt olisi aika hankkia niitä. Tai niin se perhe kuvittelee.

Aika ajoin minä jaksan motkottaa asiasta. Jonkun verran on myös siirretty vastuukokonaisuuksia toisille ja jos se vastuu on nimetysti siirretty, niin sitten se tosiaan on sillä vastuunkantajalla. (Ainakin siihen asti, kun äidillä menee hermot ja se joko hoitaa asian itse tai vähintään muistuttaa asiasta.) Jos se koululainen ei saa niitä likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, niin sitten sillä ei ole puhtaita vaatteita. Häveliäisyyssyistä en lisää esimerkkejä perheenjäsenistä, jotka voisi tunnistaa ;-)

Ideaalitilanteessahan se vastuu jakautuisi tasan kaikkien kesken tai ainakin perheen aikuisten kesken ja lapsille osansa. On perheitä joissa näin tapahtuu. On perheitä, joissa se tapahtuu vuosikausien opettelun jälkeen. Ja sitten on perheitä, joissa se ei tapadu minkään maailman itkupotkuraivareilla tai lakkouhkauksilla tai siivouslakoilla.

Tähän ongelmaan aika usein, mutta ei aina, toimiva ratkaisuni on ehdoton hyväksyntä. Näin nyt vaan on. Ehdottomalla hyväksynnällä ja tilanteeseen alistumisella ja tilanteen sietämisellä marttyroiden on eroa. Omalla kohdallani se ehdoton hyväksyntä on tietoinen valinta ja tosiasioiden tunnustaminen. Minä nyt vain satun olemaan perheen paras koordinoija. Minun persoonallisuuteni ja taitoni ovat muita perheenjäseniä paremmat ja vaatimustasoni korkeampi monessa asiassa.

Jos se muu perhe ei vaan halua ja kykene sitä kokonaisvastuuta jakamaan, niin voi valita kaksi tapaa suhtautua asiaan: joko tapella vastaan tai käyttää se tappeluun menevä energia asioiden hoitoon. Jos vuosien varrella olen huomannut, että kaikki yritykseni siihen yhteisvastuuseen päätyvät vain asioiden unohtumiseen ja minun ärsyyntymiseeni, niin helpompaa on lopettaa ärsyyntyminen. Toki tämä on helpompaa, jos se toinen aikuinen edes yrittää, eikä ole sitä mieltä että koko asia ei edes kuulu hänelle ja tekee osansa käytännön asioissa.

Käytännössä: jos minä haluan jotain, niin teen sen. Jos en jaksa, niin se jää tekemättä tai joku muu tekee sen ja siitä on sitten turha valittaa kenenkään muun. Jos minä haluan lomamatkalle, niin sitten minä kysyn mielipiteitä, huomioin ne tai en, suunnittelen mieleiseni reissun ja kysyn kuka perheenjäsenistä haluaa osallistua. Sitten ollaan kiitollisia ja pidetään valitus siellä omassa masussa, jos ei kerran tehdä itse mitään. Joskus hommia halutaan tehdä yhdessä, minä annan mahdollisuuden - en vaadi. Jos ei huvita tai en jaksa, niin sitten ei tehdä ja se joka valittaa asiasta saa sitten tehdä itse. Toki vain näissä loman vapaaehtoisissa, en minä perhettä ruuatta jätä ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

Ei ole mikään pakko järjestää sivistäviä reissuja muinaislinnan raunioille kasveja keräilemään, ei ole pakko mennä huvipuistoon, ei ole pakko, jos kukaan ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Ei ole mitään järkeä siinä, että äiti väkertää yötä myöten suunnitelmia ja varaa matkoja ja laskee budjetteja ja hoitaa kaiken - ja on sitten elokuussa puolikuollut ja itkee väsymystään, mutta olipahan kaikilla kiva loma.

Minä muistan eräänkin reissun, jolla olen jossain vaiheessa saanut pienen raivarin jossain kesken kaiken, kun ei kaikki menekään just niin kuin suunnittelin. Kun se lapsi saa keskellä Tukholmaa kohtauksen, että se ei halua astua niillä upouusilla kesäkengillään (joita metsästettiin kolmesta kaupasta) märälle kadulle, ettei ne kastu, niin voi joko nauraa tai räyhätä että on se nyt perkele, kun ei voi Crocsilla astua vastapestylle laatoitukselle. Nyt valitsisin sen ensimmäisen - jos minulla olisi voimia valita.

Me emme meneä tänä vuonna Viroon. Me emme taida mennä edes Turkuun (hei mä järkkäsin just sinne kahden yön kylpylöinnin, kun jaksoin ja halusin!). Me mennään Hankoon, jos puoliso hoitaa reissun ja majoitukset ja mummoloihin varmaankin. Mutta lisäksi me tehdään keittiöremontti  ja muuta pikkuremppaa (okei, ei me tehdä läheskään kaikkea ite) ja suunnittelin raivaavani kangaskaappini. Se saa luvan olla okei - en minä halua olla uupuneena ja kiukkuisena jossain vuoristossa vaeltamassa lasten kanssa, tai edes lojumassa ulkomailla auringossa. Jos ne haluaa jotain sellaista, niin kysykööt vaikka tuolta toiselta vanhemmalta. Jos se ei jaksa, niin me uidaan silloin tällöin lähiseudulla, hoidetaan puutarhaa ja maalataan vaikka kiviä. Piirretään katuliiduilla ja käydään Linnanmäellä, koska me käydään siellä joka juhannus.

Ja se on ihan okei. Ehkä tästä kesästäkin selvitään ilman suuria hermoromahduksia. Tai ainakin ne menee ohi ja unohtuu ja tulee kivaakin. Ei oo pakko, jos ei halua eikä jaksa, vain siksi että pitäisi. Niitä pakkoja on arjessa ihan tarpeeksi, lomaan ei kannata haalia uusia.

Rentouttavaa lomaa niille, joilla sellainen on. Rentouttavia taukoja kesään niille, jotka eivät saa lomaa. Ota omaa lomaa edes muutama tunti, jos mahdollista - mistä sitä lomaa sitten kaipaatkin! Ei se niin vaarallista ole, jos joskus menee vähän vinksin vonksin. Muista: hartiat rennoksi, hengitä syvään.

Luvatuista postauksista taitaa olla vielä tekemättä se Överin Itseironian tarina, niksipuolelta on kyselty ruokavinkkejä ja lisäksi voisin kertoa siitä, miten meidän koululaiset tahtoo pisteitä. Ja siihen liittyy toki niitä tehtäväkortteja.

Yliherkkä torjunnantunne - ei kukaan kuitenkaan

No moi taas! Mehän ollaan kavereita, vaikkei kaiken aikaa roikuttaiskaan toistemme käsissä ja halipusittais ja tiedettäis että ostin uutta hammastahnamerkkiä eilen. Semmoisia ne ystävät on, että välimatkaa ja aikaa voi olla, mutta ystävyys on ja pysyy, ja sitä voi aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäi. Ihan kuin ei olis koskaan erossa ollutkaan!

Tai sit ei. Koska jos joku musta oikeasti tykkäis, niin kai se nyt olis soittanut tai mailannut tai whatsapannut tai veispuukannut tai mitä niitä onkaan. Tai ainakin se olis kysellyt naapurilta mun kuulumisia ja lähettänyt terveisiä, koska ne kävi viime viikolla syömässä yhdessä. Jos joku teistä olis oikeesti mun kaveri, niin kai te nyt olisitte jo kyselleet, että miksen mä bloggaa, vaikka lupasin ja te olisitte jakaneet mun blogia sata kertaa ja kertoneet jo kaikille kavereille ja ne niiden kavereille ja mulla olis satakolkyt lukijaa. Mutta eihän kukaan musta oikeastaan tykkää, ne on vaan kohteliaita, kun väittää niin.

Mulla ei ollut kavereita pienenä. Ei oikein ketään. Eikä varsinkaan aikuisena, eikä teininä, eikä opiskeluaikana. Kukaan ei koskaan pyytäny mua minnekään, ne oli vaan keskenään kavereita. Miksi olisikaan pyytänyt, mähän oon niin tylsä. Ja mä en kyllä ikinä koskaan voi pyytää ketään, koska aina jos pyydän, niin sit kukaan ei koskaan lähde. Mä oon niin tylsä ihminen, että mun kanssa ei koskaan kukaan halua minnekään. Kyllä mä mukanan hengasin, mutta ei kukaan koskaan silleen vaan mun kanssa ollut.

Taas se nähtiin. Just yritin perjantaina pyytää kaveria keikalle, mutta ei kukaan lähtenyt. Miks oliskaan, tylsää mun kanssa olis ollut kuitenkin, kun mä joko oon nolona hiljaa tai sit höpisen koko ajan jotain sekavaa. Sitä paitsi sen lisäksi mä oon niin rumakin oikeastaan, että ihan hyvä ettei kukaan lähtenyt, koska mä olisin vaan ollut tosi nolottava ja olis saanu taas kaikki kärsiä ja hävetä. Aina saa, jos mut joskus päästää jonnekin vapaalle.

Mutta entäs jos... jos mä olisin kysynyt oikeasti jotain? Mähän vaan heitin silleen puolihuolimattomasti, että lähtiskö joku. Tai taisin itse asiassa sanoa, että olis kiva mennä, mutta ei mulla oo seuraa. Enkä kenellekään oikeesti, kirjoittelin muuten vaan silleen isolle laumalle ihmisiä. Mutta jos mä olisin yhtään kiinnostavaa seuraa, niin kai joku olis hoitanut itselleen lapsenvahdin kahdeksan tunnin varoitusajalla? Ja lähtenyt katsomaan mun kanssa bändiä, josta ei ole ikinä kuullut mitään (vaikka se onkin hyvä bändi).

Mä tiedän omalla kohdallani, että mun puhelinkammo rajaa ihmissuhteita ihan turhaan. Mutta mä pelkään ihan hirveästi sitä, että jos mä soitan jollekin, niin mä soitan huonoon aikaan. Mä pelkään kauheasti, että häiritsen soittamalla. Jotenkin se tekstarin laittaminen tai viestittely tekstitse on helpompaa. Mä en koskaan saa tietää, että onko se saanut jo sen viestin ja vastaanottaja voi vastata kun haluaa ja jos haluaa. Mä voin yrittää selittää, että se vaan unohti, jos joku ei vastaa. Tai jotain, mitä en ihan itsekään ymmärrä.  Kuitenkin vastaan puhelimeen yleensä ihan mielelläni (kiitti isi kun aina jaksat soittaa mulle päin!), ja jos en voi vastata,  niin en mä siitä angstaa, aina ei vaan voi. Voin soittaa jopa takaisin, koska silloin tiedän, että se ihminen haluaa kuulla musta. Mutta apua, että mä muka soittaisin jollekin ja kysyisin että mitä kuuluu. Ei, ei vaan uskalla. Jos se ei halua kertoa? Jos se ei tykkää musta? Jos se kiusaantuu, mitä mä siltä kyselen?

Tätä samaa torjunnan pelkoa olen tainnut viljellä koko elämäni. Mä en voi ehdottaa mitään, koska kukaan ei kuitenkaan koskaan halua mitään mun kanssa. Ja jos ehdotan, ja joku ei heti nappaa kiinni ja ole ihan että jee jee loistoidea, niin mä alan perua itse. "Vois ehkä jos joku tykkäis, niin poimia pihlajanmarjoja, en mä siis tiedä että olisko siellä edes kivaa, mutta jos joku haluaisi, niin mä voisin mennä". Innostuitko? Lähtisitkö intoa pursuen mukaan? "Hei mä haluaisin lähteä poimimaan pihlajanmarjoja, se on mun mielestä tosi kivaa ja luulen että säkin voisit tykätä, tuutko mukaan huomenna?" Innostaako enemmän?

Kaveruus vaatii töitä. Aina ei jaksa, mutta kun ja jos suinkin jaksaa, niin kannattaa yrittää. Ottaa yhteyttä, olla kiinnostunut toisista, kehittää jotain yhteistä, tarjota tai pyytää palveluksia. Jep. Luit ihan oikein: pyytää! Palaan asiaan. Jotta saa kavereita, on tehtävä itsestään helppo kaverustuttava. On annettava jotain mihin tarttua, on yritettävä vähän sopeutua toisten rytmiin, mutta sitten taas oltava erillinen ihminen. On annettava, mutta on osattava myös vastaanottaa. Se on vaikeaa joillekin meistä. Jotkut meistä on helposti juuri sellaisia, joiden antama viesti on: mä oon tylsä, ei mun takia tartte vaivautua. Ei tehrä tästä nyt numeroo. Anteeksi että olen olemassa.

Ei sellaisen kanssa ole helppoa olla kaveri. Jos se ei koskaan ota yhteyttä tai uskalla ehdottaa mitään. Jos se ei halua mitään, jos se anna itsestään mitään. Jos se pitää aina houkutella ulos kolostaan, pitää pyytää kuus kertaa ennen kuin se uskoo, että se halutaan mukaan. Jos sitä aina saa vetää perässä, kun se ei usko että sen on uskallettava kävellä itse. Jos se pitää itseään ihan paskana ja sille saa aina olla todistelemassa, että se ei ole sitä. Jos se dissaa itteään ja luulee, että se on muista hauskaa.

Okei, myönnän että nykyään on helppo löytää samanhenkistä seuraa samanhenkisten kuplaan vaikka netin ryhmistä, mutta perinteisiä kaveritaitoja tarvitaan edelleen. Naapuritaitoja, arkikaveritaitoja. Ja mä opettelen, koko ajan, olemaan vähän helpompi. Vähän vähemmän perässä vedettävä, ja anteeksi kun nyt olen tällainen.

Sanoin että pyytää palveluksia. Oma postauksen aiheensa sekin. Mun on aina ollut helppo antaa muille ja hymistellä, että hyvä antaa vähästä ja paha ei anna paljostakaan. Mä voin antaa mitä vaan, vaikka sen ainoan paitani, mutta vastaanottaminen on vaikeaa. Koska enhän mä oo sen arvoinen, ei mun nyt tartte. Tätä mä opettelen. Pelkään että menee överiksi jossain vaiheessa, sanokaa sit vaan suoraan. Mutta mä tein hirmuisen historiallisen teon tänään: pyysin että naapuri lähtee viemään mua Plantageniin. Okei, mä menisin sinne sen kans koska varmaan sekin tarttis ja itse asiassa mä lupasin antaa sille nurmikonsiemeniä ja ne loppui ja tartten omaankin tarpeeseen ja ja ja... mutta mä uskalsin ehdottaa jotain! Ja se sanoi että joo, ilman muuta.

Mä yritän nyt ajatella, että jos mun on helppoa ilahduttaa muita antamalla jotain, niin miksi kiellän niiltä sen saman ilon? Mua oikeasti ilahduttaa, jos voin tehdä jotain läheisten hyväksi, mutta että on vaikea olla saamapuolella. Nyt yritän nyrjäyttää ajatuksiani siihen suuntaan, että jos mä aina vaan annan ja annan, niin vähänkö niillä on karmea kiitollisuudenvelka, eihän ne voi kohta ottaa mitään! Eikä tämä ole vain materiaa... Mä autoin ystävää läpi sen avioeron, koska mä jaksoin. Ja kun mulle tuli vähän rankempaa, niin mä osasin ja uskalsin antaa sen auttaa. Hyvä minä!

Niin ja mä huijasin. Oli mulla kavereita, olis ollut enemmänkin jos olisin uskaltanut sanoa sen, että mä oon mukana kaveriporukassa, enkä vaan ollut sitä mieltä, että ne muut just just sietää mua, kun ei kehtaa poiskaan ajaa. Koko lukioajan kaveripiiri katosi, koska mä en uskonut, että ketään kiinnostaa. Koko opiskeluajan kaveripiiri katosi, koska mä olin varma, että kukaan ei tykkää musta kuitenkaan. Osin niitä tuli vähän takaisin tässä lasten myötä, mutta aika etäisiksi - koska eihän ketään mun lapset kiinnosta, eikä ne halua mitään mun kanssa, koska mä oon niin tylsä.

Mutta sitten huomasin, että kun uskaltaa antaa itsestään tarttumapintaa, ja kun uskaltaa ottaa vastaan, niin sitä saa. Mulla onkin yllättävän monta oikeaa ja tärkeää ystävää! Ja kavereitakin vaikka kuinka monta. Ne vaan on helposti itse sitä mieltä, että no ei musta kukaan kuitenkaan tykkää. Ja sit me möllötetään omissa poteroissamme murehtimassa, miten kaikki muut kuitenkin pitää hauskaa jossain muualla ilman mua.

Seuraava sivuaskelkin on jo otettu: lasten kaverivierailut. Hui. Mä oon jo uskaltanut kysyä, että saako meidän lapsi tulla kylään. Sai se. Olisi pitänyt uskaltaa jo ekan kohdalla, eikä vasta tän vikan lapsen. Saa meillekin tulla, mutta mä en uskalla kysyä, koska jos ne ei tulekaan tai haluakaan antaa niiden lasta mun luo, koska... niin. Miksei?

Jaa se keikka? Vend julkaisi levyn. Ja mun lapsen kaverin isi soittaa siinä. Mä oon uskaltanut kutsua sen kaverin tänne ja lapsen sille kaverille. Toki mä edelleen olen sitä mieltä, että mä olen surkea ja huono ihminen, koska kukaan ei ole vielä pyytänyt että sen lapsi pääsis meille tai että meidän lapsi tulis sinne. Tai siis oikeastaan ehkä onkin, joo, taisin muistaa väärin... Ehkä mä joku kerta uskallan toteuttaa villin ideani kutsua ne lasten kaverien vanhemmatkin tänne, ehkä jopa sen toisen lapsen kaverin vanhemmat, koska mun mielestä olis sikahauskaa pelata jotain yhdessä silleen, että olis enempi lapsia ja aikuisia. Mut mä en oo vielä uskaltanut, koska se on varmaan ihan huono idea ja kukaan ei kuitenkaan haluu mitään typeriä lautapelejä tai ainakaan mun seurassani. Ehkä joskus.

Oman päänsä portsarina.

Rakkaat masentuneet, ahdistuneet, väsyneet ja muutenkin angstiset kollegani ja muutkin lukijani. Tänään esittelen teille vanhan ystäväni jo vuosien, vuosikymmenten takaa. Hän on monelle teistäkin tuttu, vaikka ette ole ehkä huomanneet, miten läheinen suhde teillä onkaan! Hän liikkuu keskuudessamme kuin kuka tahansa meistä, näkymättömänä, mutta vaikuttavana. Hän on Masennuksen Ääni.

Masennuksen ääni piiloutuu ihmisen olkapäälle ja alkaa kuiskia sieltä Totuuksia. (Toim. huom: yliviivauksella kirjoitetut sanat ovat ystäväni Masennuksen Äänen juttuja, ja ne ovat ihan silkkaa hevonpaskaa, ja niitä ei tule kuunnella!!! Toistan, ne ovat pahantahtoisia valheita, älä kuuntele! Saa lukea tässä esimerkkeinä kyllä, mutta ei kannata kuunnella ja uskoa.) Yleensä nämä mukatotuudet ovat negatiivisia ja syyllistäviä ja ahdistavia ja vastaansanomattomia ja salakavalasti ihminen alkaa uskoa niihin. Tiedättehän: jos jotain toistellaan tarpeeksi vakuuttavasti tarpeeksi monta kertaa, niin siitä tulee helposti sellainen Totuus. Masennuksen ääni puhuu usein minä-muodossa ja erehdyttää sinut luulemaan, että sen selitykset ovat omia ajatuksiasi.

Mä oon niin tyhmä, laiska ja ruma, että kukaan ei voi mua rakastaa. Argh, olen niin paska, että olen pilanut omani lisäksi myös lasteni, puolisoni ja lemmikkimarsuni elämän. Jos mä vaan yrittäisin vähän enemmän, niin täällä olisi siistiä. Kuka tahansa muu jaksaa tehdä luomutäysjyväspelttipinaattiletut itse lypsämäänsä onnelliseen maitoon ja mä vaan syötän lapsille eineslettuja. Aina mä unohdan palauttaa kirjastokirjat, mun pitäis saada julkista ruoskintaa siitä hyvästä. Että mä oon huono. Miten voi olla ihminen näin idiootti! Miten voi olla niin tyhmä, ettei osaa edes nukkua, sen osaa vauvakin (hah!). Jos mä vaan söisin järkevästi ja liikkuisin enemmän ja nukkuisin hyvin, niin takuulla jaksaisin paremmin. Kukaan ei koskaan halua mua töihin, koska mä en osaa mitään. Mä en oo mikään masentunut, mä oon vaan tyhmä ja laiska.

Jos joku hokee tuollaista koko ajan aivoihin, niin helposti sen alkaa uskoa. Sehän on ihan loogistakin, koska jos mä en olis näin huono ihminen, niin enhän mä ansaitsisi masentua, sitä paitsi enhän mä edes osaa masentua oikein. Koska jos mä olisin masentunut, niin kai nyt joku muukin sen huomaisi ja tekisi jotain ja koska kukaan ei tee, niin se tarkoittaa että mä en oo masentunut, vaan ainoastaan huono ihminen, josta kukaan ei välitä.

Noin yleisesti olen sitä mieltä, että elämässä pitää opetella tulemaan toimeen erilaisten tyyppien kanssa ja useimmilla on joku syy käyttäytyä niin kuin käyttäytyy, mutta toi Masennuksen Ääni on sen verran vittumainen kaveri, että sen mä kyllä heivaisin helvettiin mutisemasta, jos olisin tän lafkan portsari. Ei kun hei, mähän olen! Mutta aika paska portsari kuitenkin, sehän puhuu ihan totta vaan ja viestintuojaa ei saa kivittää.

Kaiva nyt sieltä jostain Masennuksen Äänen takaa esiin ystävän ääni. Se sanoo sulle, että se Masennuksen Ääni ei ole sinä itse. Vaikka sen nimikirjaimet on MÄ (hämäävä paskiainen), niin se et ole sinä. Se on sairaus, se on jotain joka ei ole sinä, vaikka on tullutkin sinuun asumaan ihan pyytämättä. Häätäminen on vaikeaa, mutta ainakin sitä voi olla huomaamatta parhaansa mukaan. Jos voimia riittää, niin sille voi väittää vastaan, mutta usein se on onnistunut jo viemään voimat.

Älä kiellä "itseäsi" ajattelemasta negatiivisia, vaan ota se sellaisena itsesi ulkopuolisena masennuksena, joka yrittää puhua sinua ympäri. Ajattele, että se on kuin sukujuhlissa joku ärsyttävä humalainen setämies (tai tätinainen), joka jankkaa koko ajan samaa paskaa, josta olet ihan eri mieltä. Sen kanssa on ihan turha alkaa väitellä asiasta, koska se ei vaan tajua, eikä kykene ottamaan vastaan mitään, eikä sen kanssa voi keskustella. Sanot sille että joo joo, aha, vai niin ja annat sen mennä saman tien toisesta korvasta ulos. Sanot sille mielessäsi, että siinähän jauhat paskaa, tuo ei ole totta. Oikeastihan minä olen ihan hyvä tyyppi, minä muistan joskus olleeni ihan hyvä tyyppi, mutta nyt se ei vaan meinaa löytyä se muisto tai se tunne, koska se masennus jauhaa sitä samaa negatiivista puppua siinä korvan juuressa niin kovaa. Sivuuta se, totea että jahas, taas tuli tommonen, kylläpä on kekseliäs tyyppi se masennus, mutta väärässähän se silti on. Hitlerkin oli hiton vakuuttava, mutta ei se oikeassa ollut. Älä kiinnitä siihen huomiota, anna sen höpistä vaan.

Joo, kuulostaa aivan mahdottomalta ja nönnnönnnöööö, ei se oo niin helppoa ja muita vastalauseita. Ei, se ei ole helppoa, mutta hyvä puoli on siinä, että sitä voi yrittää aina uudestaan. Ja pitääkin. Mitään ei häviä, jos ei aina muista, mutta jos vaihteeksi muistaa, niin sehän on loistojuttu! Mitä useammin muistaa, sitä helpompaa se on. Välillä se unohtuu, ja sitten taas joskus sitä voi suorastaan alkaa nauraa sille masennukselle, joka taas yrittää esittää maailmanvaltiasta ja selittää jollain kierolla tavalla, että koska unohdit paperinenäliinan puolisosi housuntaskuun (tosin se laittoi ne itse koneeseen, mutta tietenkin se on sinun syysi kun et muistuttanut), niin olet onnistunut pilaamaan puolisosi, lastesi ja koirasikin elämän ja ansaitsisit kuolla ellet olisi niin paska että se kuolema olisi liian helppo juttu rangaistukseksi tästä. 

Hyvä portsari tietysti vakuuttaa myös fyysisellä olemuksellaan. Sen lisäksi että sivuutat sen masennuksen äänen ja yrität ehkä todeta sille, että nyt taitaa tulla sen sortin pohjanoteerauksia, että taitaisi olla aika poistua tästä baarista, kiinnitä huomiota siihen miltä se tuntuu fyysisesti. Siellä se istuu olkapäillä ja vetää ne lysyyn ja estää hengittämisen. Suorista siis selkäranka ja rentouttele hartiat ravistelemalla, yritä näyttää sille masennukselle, että se ei ole niin painava kuin se luulee. Hengitä syvään ja rauhallisesti, puhalla pitkään ulos. Hymyile. Hengitä, rentoudu, yritä näyttää vakuuttavalta vaikka se on ihan mahdotonta tällaiselle luuserille ja totea ystävällisen määrätietoisesti, että minä valvon nyt järjestystä tässä päässä, ja teidän on aika poistua.

Ja vaikka joskus tuntuu, että se oma pää on varmaan aika huonotasoinen räkälä, kun sinne kerta pesiytyy tuollaista ördäävää paskanjauhaja-kantajengiä, niin turha huolehtia. Ne masentuneet aivot kun tuppaavat olemaan sellaisia lämminhenkisiä matalan kynnyksen paikkoja, että niihin on helppo tulla vähän ei-toivotummankin aineksen, mutta käytöshäiriöistä lentää silti pihalle. Masennuksen ääni on krooninen häirikkö ja se ei kuulu sinun päähäsi. Ohjaa se ystävällisen määrätietoisesti ulos. Kerta toisensa jälkeen. Ja vielä kerran ja uudelleen. Läsnäolollaan se saa kaiken pimenemään, peittymään savuun ja pölyyn ja sumenemaan ja haisemaan pahalle. Ohjaa se pois, niin hiljalleen alkaa näyttää taas paremmalta ja maailma ja elämä kauniimmalta ja valoisammalta. Kaikki vanhat ja turvalliset tutut eivät ole oikeita ystäviä ja niistä luopuminen voi olla vaikeaa, mutta Masennuksen Äänen voi antaa mennä.

Joo joo, kyllä mä tiedän että tää on ihan kirkasotsaista ja naurettavaa ja tekopyhää ja hyvähän mun on täällä sanoa ja ei se oo helppoa, mutta mitä menetät, jos se joskus onnistuukin?

Seuraavissa osissa tulemme tapaamaan Masennuksen Äänen pikkuserkunkaimankummit Överin Itseironian ja Yliherkän Torjunnantunteen. Jos mä jaksan ja saan aikaan kertoa niistä. Tästä jaksosta suuret kiitokset viisaille ystävilleni Siellä Jossain - olette ihania, anteeksi jos varastin ajatuksianne, kun ei mulla omia ole kiitos kaiken viisautenne jakamisesta ja palloseinänä toimimisesta.

Elossa edelleen

Päivitystauko venähti kahteen kuukauteen - mutta en minä muuta lupaillutkaan. Voisin selittää jotain hienoa siitä, miten äiti päätti pitää sometaukoa ja keskittyä harmoniseen läsnäoloon perheen kanssa tai miten olen täällä maalaillut ja remontoinut kotia kauniiksi ja toimivaksi. Totta toinen puoli, tai ehkä noin kahdeksasosa. Yksi huone on maalattu ja loppujen tavarat kanneltu ympäri asuntoa sekalaisiin kasoihin.

Toinen syy taukoon oli se, että yritin kyllä kirjoittaa noin kuudesta aiheesta, mutta viimeistään kahdenkymmenen rivin päästä aloin ärsyttää jo itseänikin tekopyhällä besserwisseröinnillä, jolla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä sen todellisen arjen kanssa. Kas kun onhan mulla niitä hienoja systeemeitä vaikka kuinka, mutta kun noin 100 % perheen jäsenistä sitoutuu niihin vähän vaihtelevasti. Voi ne tietysti joillain toisilla toimia oikeastikin.

Olen kirjoittanut mm. siitä, miten näppärästi ne lapset saa osallistumaan, kun on kaikki astiat kivasti tarpeeksi alhaalla vetolaatikoissa, niin voi ihan itse ottaa sieltä ja tyhjentää kätevästi tiskikoneenkin. Se on jopa muuten ihan toimiva systeemi, mutta kun Joku jättää sen laatikon aina auki, niin sinne varisee kaikki leivänmurut (joita se Joku ei tietenkään koskaan saa siivottua siitä leikkuulaudalta biojätteisiin). Ja sitten jos se Joku tönäisee sen laatikon kiinni, niin Joku toinen on laittanut laseja liian korkeaan pinoon, ja sitten pino kaatuu ja joku lasi menee rikki.

Toisaalta ehkä sitä kynnystä voisi laskea, koska enhän minä edes lupaa olla superäiti kuin teoriassa, mutta toistaiseksi olen jättänyt julkaisematta ne jutut, joita lukiessa alkaa itseäkin hävettää, ärsyttää tai ketuttaa. Mutta nyt minulla on taas kerättäväksi asti paljon hienoja juttuja, jotka ajattelin jakaa kanssanne! Pysykää kanavalla.

Sosiaalinen korsetti

Viime aikoina on taas ollut parissa yhteydessä puhetta lapsista, jotka käyttäytyvät julkisilla paikoilla mallikkaasti ja kotona sitten on helvetti irti. Tutut ja päiväkotihenkilökunta ovat aivan ällistyneitä, jos niille mainitsee, että meidän Peppieemeli taas veti eteisen lattialla kolmen vartin räkäraivarit. Koska se lapsihan on niin mielettömän upea ja täydellinen ja kerta kaikkiaan ihana ja kiltti aina.

Toinen sortti lapsia on sitten ne, jotka esittelevät ne kehnot puolensa julkisilla paikoilla. Ne legendaariset karkki- tai leluhyllyllä ulvovat pikkuhirviöt, joita ei ole osattu kasvattaa. Ei meidän Jorma-Siiri kyllä koskaan, sille on opetettu rajat.

Niin, niitä kasvatusneuvojia ja paheksujiahan löytyy. Onko se kauppakirkuja huonosti kasvatettu? Eikö sille ole opetettu rajoja? Mikä siellä kotona on vialla, kun siellä pitää itkeä ja kapinoida? Onko se päiväkoti niin paljon kotia parempi paikka, kun ei siellä koskaan käyttäydytä huonosti? Ja jos lapsi ei koskaan menetä hermojaan, niin se on takuulla joko pahoinpidelty hiljaiseksi tai sitten vaihtoehtoisesti tulkitsijasta riippuen se on hyvin kasvatettu ja juuri sellainen kuin lasten pitääkin olla.

Mutta mietipä itseäsi. Monille on varmaan tuttu ilmiö se, että kun tullaan töistä kotiin ja pitäisi olla saman tien se ruoka pöydässä ja syliä ja kuuntelevaa korvaa tarjolla, niin vähemmästäkin meinaa hermo mennä. Pää meinaa hajota, kun ei vaan jaksa kaikkia niitä lasten tarpeita ja omiakin olisi. Kotiintulokärtty, kun ei vaan työpäivän jälkeen jaksa. Tai puuhapäivän muuten vaan. Mistä se johtuu? Siitä, että on koko päivän joutunut tsemppaamaan.

Jos työkaveri tai äitikaveri tai opiskelukaveri on raivostuttava idiootti, joka jättää tehtävänsä tekemättä tai tekee ne ihan päin peetä tai häiritsee juuri kesken keskittymistä vaativan jutun tai hösöttää eteenpäin niin ettei kukaan ehdi tajuta mistä on kyse, niin ei sille yleensä ärähdetä, ei kävellä kiukkuisena karkuun tai aleta huutaa että onks sun pakko olla noin hidas/tyhmä/raivostuttava/näsäviisas/kärsimätön. Miksi? No kun niin nyt ei vaan tehdä.

Mutta lapsille ja puolisolle tehdään. Voi tehdä? Mikäs logiikka siinä nyt on, että niille rakkaimmilleen voi käyttäytyä huonommin kuin joillekin puolituntemattomille? Eikö juuri niiden kanssa pitäisi olla mukavinta? Eikö niitä pitäisi kohdella kauniisti?

Ihan vastaava se on lapsilla. Siellä julkisella paikalla jaksaa tsempata, käyttäytyä sosiaalisten tilanteiden vaatimalla tavalla. Kun pääsee turvaan kodin seinien sisälle, tai vanhempien huomaan, niin jaksaminen loppuu. Poks vaan kaikki se tsemppaamisen aiheuttama väsymys purkautuu. Lapsilla tilanne on vielä usein se, että he eivät saa itse määritellä sitä kuinka paljon he ovat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja ihmisten ilmoilla. Lapset menevät sinne minne pitää, koska on vaan nyt hoidettava tämä kauppareissu tms.

Aikuinen voi ja osaa tunnistaa paremmin jaksamisensa rajat. Hän voi silloin todeta, että nyt ei vaan jaksa. En vaan pysty lähtemään, en jaksa käydä kaupassa mutta kaapissa on se hernekeittopurkki ja sillä ja näkkärillä nyt mennään. Jos aikuinen on sitä mieltä että kauppaan mennään, niin ei siinä useinkaan tule mieleen kysyä lapselta, että jaksatko sinä lähteä mukaan. Sille tulee helposti sanottua, että nyt mennään. Varsinkin kun ne kasvatusgurut aina jaksavat jauhaa sitä, että lapselle ei tule antaa valtaa päättää asioista, jotka ei ole lasten asioita ja ei pidä kysellä ja antaa lapselle mahdollisuutta kuvitella että se voisi sanoa ei.

Minä kutsun tätä asiaa sosiaaliseksi korsetiksi. Julkisilla paikoilla sitä jaksaa pitää korsetinnyörit tiukalla, mutta kun kotiin pääsee, niin on pakko löysyttää ja päästä hengittämään vapaasti. Välillä tulee virhearvioita ja ne nyörit napsahtavat kesken sen kauppareissun. Silloin lapsi saa sen räkäraivarin, äiti tai isi pimahtaa tiuskimaan että me nyt ei todellakaan oteta niitä omenoita, kun siellä on jo kilo kotona ja sä et tartte mitään pillimehua. Ja jos ne nyörit pysyvätkin kireällä, niin kotona sitten voi hellittää.

Toisille se sosiaalinen korsetti on kireämpi kuin toisille. Joillekin se ihmisten ilmoilla oleminen ei ole kuluttavaa vaan voimia antavaa. Toiset taas väsyvät herkemmin. Itsestäni tiedän, että kestävyys ei ole kovinkaan hyvä. Rakastan ihmisten kanssa olemista, mutta minun sosiaalinen korsettini on usein sen verran kireällä, että happi loppuu jo muutamassa tunnissa. Tuntuu kuin aivot sanoisivat naks ja siirtyisivät virransäästötilaan. Keskittyminen lopahtaa ja alkaa väsyttää. Siinä tilassa kun menee kauppaan, siellä haahuilee toljottamassa sitä juustoa muistamatta edes, että tätäkö juustoa me syödään.

Vieraiden ja puolituttujen ihmisten kanssa sitä jaksaa tsempata, koska niiden suhteen on aina olemassa hylkäämisen riski. Läheiset, perheenjäsenet ja varsinkin vanhemmat pysyvät. Ne kestävät sen huonommankin hetken. Jos lapsi uskaltaa tarpeen tullen olla se pikkuhirviö, niin se tavallaan luottaa siihen, että sitä ei hylätä. Kaveri voi jättää, jos sille on ilkeä, mutta äiti ei. Toivottavasti. (Vaikka välillä väsyneenä mieli tekisikin laittaa se lapsi paketissa Timbuktuun tai myydä bangladeshilaiselle vaatetehtaalle.)

Toisaalta eri tilanteissa voi olla tarve kiristää nyörit eri tavalla. Jos tilanne on uusi, poikkeuksellinen ja jännittävä, niin lapsi ei välttämättä ymmärrä miten ne nyörit pitää kiristää. Sitten ollaan tilanteessa, että korsetti on epämukava. Lapsi ei suostu laittamaan siihen valokuvaan nättiä mekkoa, tai vetää sen tussimaalauksen naamaansa just ennen Grisabella-tädin 70-vuotisjuhlia. Eikä ainakaan mene sen Abramis-vaarin syliin hymyilemään nätisti, että saadaan kiva kuva koko suvulle. Puhumattakaan siitä, että se kestäisi jossain teatteriesityksessä paikallaan penkissä. Kukapa kestää itsekään, jos on epämukavat vaatteet. Ole siinä sitten mallikkaasti, jos sukkahousut meinaa siellä hameen alla valua jalasta ja kiristää haaroista.

Tämä sosiaalisen korsetin idea ei välttämättä tarkoita sitä, että jos se murunen on kotonakin aivan ihana, niin se elää alituisessa hylkäämisen pelossa. Kuten sanottu: joillakin se sosiaalinen korsetti ei kiristä, se on ihan huomaamaton tai miellyttävä tuki, joka antaa ryhtiä ja turvallisuutta. Toisten ruumiin/persoonallisuuden rakenne vain on sellainen, että sitä korsettia ei tarvita. Toiset pystyvät ominaisuuksistaan huolimatta kulkemaan missä vaan ilman korsettia ja olemaan juuri sellaisia kuin huvittaa.

Kuinka tiukalla on sinun sosiaalinen korsettisi? Kuinka tiukkaa korsettia vaadit lapsellesi? Onko teillä tarpeeksi aikaa hengittää vapaasti silloin kun korsetti kiristää liikaa?

Soundtrack

Monille kirjoituksilleni tulee mieleen joku soundtrack. Tutuista teemoista on kirjoiteltu runoja ja lauluja. Mietin, että miksipä en jakaisi näitä teidän kanssanne, joten olkaa hyvä: Blogini soundtrack -soittolista:

Kolmen oksan puu

Saatatte ehkä päätellä, että olen post-it-lappujen suuri fani. Blogia ei kuitenkaan sponsoroi yksikään lappuvalmistaja, mutta olen tainnut oppia lappusten käyttöön jo vuosituhannen vaihteen it-bisneksessä. Nyt on tarjolla puuhaa, johon sain motivaation, vinkin ja kokeilumahdollisuuden ihan sote-alalta, perheneuvolasta.

Arjessahan usein käy niin, että sitä vaan mennään ja selvitään päivästä toiseen, eikä siinä ehdi sen enempiä mietiskellä suuria visioita ja missioita - eli perheen tai parisuhteen tavoitteita. Hukataan tieto siitä, mitä se toinen aikuinen ajattelee, kuvitellaan että kyllähän me samaa halutaan ja lapset menee siinä sivussa. Yhteisiä ajatuksia voi kuitenkin jakaa muutenkin kuin tuntikausien setvimisellä ja terapialla - ei toki syvällisesti yksityiskohtiin mennen, mutta ainakin alustavasti.

Välineiksi tarvitaan vähintään A2-kokoinen paperi tai kartonki (neljä tavallista kopiopaperia) tai sopiva määrä sitä seinäpinta-alaa. (Voitte kuvitella, että en todellakaan ole sisustusihminen näillä tavoilla käyttää seiniä ja ovia.) Ja sitten tietysti niitä lappusia. Meillä toimi kolme eri väriä, mutta tässä pärjää yhdelläkin.

Ensin tehdään puu, jossa on kolme oksaa. Sen voi piirtää, sen voi askarrella kartongista alustalle - tai mikä nyt on sopivin tapa. Selkein on simppeli ristin muotoinen: latva ja kaksi sivuoksaa. Yksi oksista on perheen positiiviset asiat, yksi negatiiviset ja yksi yhteiset toiveet ja tavoitteet. Minua miellytti tapa, jossa toiveet ja tavoitteet ovat latvassa.

Sitten otetaan jokaiselle osallistuvalle perheenjäsenelle kasa lappuja ja aletaan taas estottomasti pulputa kaikkea mieleen tulevaa. Kirjoitetaan yksi asia yhdelle lapulle (ja jos nyt on värierottelufani, niin joka tyyppi eri värille).
1. Perheessä/parisuhteessa iloa tuottavat asiat. Mistä tulee hyvä mieli? Mikä tuntuu mukavalta? Mistä saa voimia jaksaa? Mikä on kivaa?
2. Perheessä/parisuhteessa harmittavat ja surulliset ja kiukuttavat asiat. Mikä vie eniten voimia, mistä tulee surullinen tai kiukkuinen tai uupunut olo. Mitä ei haluaisi?
3. Mitä haluaisit (enemmän)? Mitä toivoisit perheeltä/parisuhteelta? Mistä haaveilet? Mitä olisi kivaa tehdä (yhdessä)?

Jokainen listaa omia juttujaan omassa rauhassa. Kirjoitustaidottomat voivat piirtää tai saada apua isommilta. Meillä tuli jo neljävuotiaalta nerokkaita ideoita ja asioita! Jokainen sitten lätkii omat lappunsa oikealle oksalle joko saman tien lapun kirjoitettuaan tai sitten kun kaikki ajatukset on otettu ulos päästä. Tärkeää on, että kesken prosessin ei aleta arvottamaan, että mikä nyt on oikeasti tärkeää ja onko nyt hienompaa haluta geomageja vai sukellusretkea Australiaan ja onko hienompi ilonaihe syvälliset keskustelut filosofiasta vai makaronilaatikko ketsupilla.

Kun kenellekään ei tule enää mieleen mitään, niin aletaan koota. Oksa kerrallaan katsotaan, että mitä kaikkea sinne tulikaan. Jos useampi perheenjäsen on kirjoittanut samanlaisia asioita, ne voi laittaa samaan nippuun. Yhdessä käydään läpi ja huomataan sekä itsestäänselvyyksiä että yllätyksiä, havaitaan eri näkökulmia samaan asiaan, tai kaikkien yhteinen toive.

Sitten voi  saman tien miettiä yhden asian, tai jos voimia riittää niin yhden joka oksalta, ja alkaa miettiä mitä voisi tehdä joko poistaakseen harmiasian, lisätäkseen iloasioita tai saavuttaakseen tavoitteita ja haaveita. Tai vaihtoehtoisesti jättää asiat hautumaan, puun esiin jotta siihen voi palata ja lisäillä uusia mieleen tulevia juttuja.

Meidän puutyötalkoissa löytyi muun muassa yhteinen toive: enemmän ulkoilua ja metsään. Minä olin kuvitellut, että eivät nuo lapset minnekään metiköihin halua rämpimään, vinkuvat vaan kun tulee kylmä ja märkä ja tylsä, joten se oli ihan oikeasti yllätys! Toiveissa oli myös omaa aikaa vanhemman kanssa yhteisen perheajan lisäksi - ja vanhemmilla sitä omaa aikaa kahdestaan. Toisaalta ilon aiheista löytyi hyvin yksinkertaisia asioita, kuten yhdessä pelaamista ja leikkimistä ja esikoisen listaamana se, että isi ja äiti rakastaa toisiaan.

Ärsytyksissä yllätti se, että noita lapsiakin harmittaa sekasotku kotona - luulin että kun ei ne mitään itse sille tee, niin se on ihan sama, ja minä olen ainoa joka siitä kärsii. Tällä sain sitten ikään kuin enemmän luvan nakittaa noita tehtäväkorttisulkeisia, kun kerran kaikki haluaa siistimpää, mutta kukaan ei saa ryhdyttyä toimeen. Mitenkään hirveästi ei yllättänyt, mutta vähän nolotti kyllä, että äidin huutaminen oli siellä harmittavissa asioissa.

Meidän puu on nyt jääkaapin ovessa, ja osa lappusista on hoidettu, osa on tipahdellut. Ehkä voisi ensi viikonloppuna ottaa siivoussession lisäksi vähän puun rakennusta ja miettiä myös mitä kivaa tehtäisiin yhdessä. Siihen kuuluisaan synkronoituvaan kalenteriin ja sieltä viikkolukkariin voisi myös oikeasti lisätä niitä yhteisiä kivoja juttuja ja kahden keskeistä aikaa eikä odotella, että joskus tulee se aika, jotenkin automaagisesti sinne ilmestyy yhteinen aika ja kaikki kiva. Toisaalta tällaisen puunhan voisi rakentaa myös ihan itselleen! Tämähän on melkein kuin orgaanisempi ja humanistisempi muoto vanhasta kunnon SWOT-analyysistä.

Oliko sinulla traumaattinen lapsuus?

Silloin ennen maailma oli erilainen. Lapsia sai "kurittaa" selkäsaunoilla ja tukkapöllyillä, oli niitä sotatraumoja toiseen tai kolmanteen polveen, oli itsehoitoa alkoholilla, ei ollut turvavyöpakkoa eikä pyöräilykypäriä ja lapset sai pitää huolen itsestään. Monella oli niukempaa ja elämä oli yksinkertaisempaa ja kaikki nostalgisesti hienompaa. Ja facebook täynnä niitä ylistyksiä, miten me selvittiin ja kivaa oli ja meistä tuli hyviä ihmisiä, vaikka saatiinkin selkäsaunoja. No, kaikki ei selvinneet, kaikista ei tullut hyviä ja ehjiä ihmisiä. Jotkut kuoli, jotkut vammautui - fyysisesti tai henkisesti.

Nyt tuli kuitenkin puheeksi se, miten paljon traumoja ja ongelmia nykyvanhemmat joutuvat käsittelemään, kun haluaisivat lapsilleen erilaisen lapsuuden kuin itsellä oli. Tämän blogin tyypillinen lukija on varmaan juuri sellainen äiti, joka pinnistelee taistellakseen sen puolesta, ettei toimi omasta lapsuudestaan saamiensa mallien mukaan. Ei lyö lapsia, ei nujerra niitä henkisesti, yrittää näyttää rakkautensa ja kuunnella lapsiaan, ei juo viinaa holtittomasti. Mutta se oikeasti vaatii monelta energiaa. On se lasinen lapsuus tai tunnekylmä lapsuus tai jotain muuta. Ja katkeruus siitä, miten ne vanhemmat saattoivat tehdä niin omalle lapselleen. Ikuinen fiilis siitä, että minä en ole minkään arvoinen, koska ne vanhemmat eivät tehneet sitä tai tätä ja tekivät niin. Jos se vanhempi olisi oikeasti rakastanut ja minä olisin ollut sen arvoinen, niin kai se olisi lopettanut sen juomisen / sanonut että rakastaa ja näyttänyt sen / valitse oma traumasi.

Minä en ole mikään ylenpalttinen Ben Furman -fani, mutta pidän siitä ideasta, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Olen muutenkin kovin mieltynyt näennäisiin paradokseihin. Tässä vähän muokkailtuna taas yksi selitykseni, josta oltiin valmiita maksamaan se penni, ehkä jopa kaksi tai viisi. Toivottavasti tämä olisi jollekin muullekin sen arvoinen - mutta koska sen saa ilmaiseksi, niin lukemalla häviää lähinnä aikaa. 

En nyt sen enempää erittele mitä kaikkia traumoja omasta lapsuudestani seurasi. Ei siellä mitään oikeasti pahaa ollut, mutta lapsi kokee asiat eri tavalla. Kun on kulunut sitä aikaa ja terapiaa, niin voin todeta, että nyt päälle nelikymppisenä olen työstänyt nuppini siihen tilanteeseen, että en ole enää katkera. En voi oikeastaan sanoa edes antaneeni anteeksi, vaan koen että kyllä ne vanhemmat on parhaansa tehneet niillä resursseilla, joita niillä oli. Ei siinä oikeastaan ole anteeksiantamista, vaan jotain ehdotonta tapahtuneen hyväksymistä. Se tapahtui, ja se siitä. Näillä mennään.

Isi joi viinaa ja sammui lattialle ja heitteli joskus tavaroita kännipäissään - no ei ihme kun yhdistää sen taustan, lapsuuden ja ajan hengen sen ammatissa kosteine neuvotteluineen harva se päivä. Isän isä joi - oli sotatraumoja, sirpaleita päässä ja muutenkin rankkaa. Äidin oli ehkä vaikea ilmaista aina tunteitaan, varsinkaan positiivisia, ja ne nujertavat ja väheksyvät ja moittivat puheet tulivat helpommin kuin kehut - mutta kun tuntee sen äidin ja sen siskot, niin aika pitkälle sekin on niistä lähtökohdista päässyt ja oman selviytymistyönsä tehnyt. Se oli oppinut se tavan, että osoittamalla viat, oli lapsella mahdollisuus olla ensi kerralla parempi ja kehuista ylpistyy. Minä sain selkäsaunoja, eikä se ole koskaan oikein, että lasta lyödään- mutta silloin se oli hyvin laajalti käytössä ollut kasvatustapa.

Aika monella on se kokemus, että on vaikea uskoa, että se kaikki on tapahtunut. Miten ne omat rakastavat vanhemmat ovat voineet toimia niin! Lyöneet, vähätelleet, pilkanneet, nauraneet tärkeille asioille, riehuneet humalassa, olleet välittämättä, jättäneet huomiotta. Koskaan ne ei nähneet mitään hyvää, aina vaan huonot asiat. Pitkään meni minullakin siinä vaiheessa, että ei luoja, onko se kaikki todellakin tapahtunut minulle ja luulin että kaikilla muilla meni paremmin ja oli parempi lapsuus. Mieleen jäi monia kummallisia hetkiä, jotka koin tosi pelottavana tai ahdistavana tai surullisena.

Niin minä sen silloin koin, ja se on ok. Oliko se minä se lapsi, joka sen kaiken koki? Olenko edelleen se sama ihminen? Kun sitä kaikkea aikansa pyöritteli ja kävi kierros kierrokselta läpi, sai selville niitä taustoja, tapahtumia ja myös muiden näkökulmia tapahtumiin, niin se alkoi purkautua. Aloin muistaa ja tajuta sen, että lapsen tapa kokea asiat ja hahmottaa maailmaa on erilainen.

Jollain tasolla aloin hahmottaa sen, että joo, elämä oli paskaa ja on tullut saatua turpiin ja on tullut valehdeltua muille tapahtumista kotona ja vaikka mitä - mutta se on ainoastaan minun näkökulmani ja tulkintani. Se on minun kokemukseni - ja yhtään sitä vähättelemättä - se ei silti ole mikään absoluuttinen totuus. Aloin aktiivisesti muistella niitä hyviäkin asioita, annoin itselleni luvan rakastaa niitä hyviä hetkiä ja vanhempiani siitä huolimatta, että ne olivat välillä niiiiin paskoja.

Aloin ajatella, että miten olisin niissä olosuhteissa toiminut jos olisin ollut aikuinen, aloin ymmärtää aktiivisesti. Jollain tavalla ehkä myötäelää sen omissa vanhemmissakin olleen lapsen tuskaa. En selitellä, vaan hyväksyä asiat tapahtuneiksi, ja uskaltaa päästää niistä irti. Olen yrittänyt aktiivisesti sanoutua irti siitä, että minä olen "alkoholistin lapsi" tai "tunnevammaisen lapsi" tai "pahoinpidelty lapsi" tai mitä niitä leimoja voi ollakaan. Minä olen ollut lapsi, minulla on ollut kokemuksia, ja ne kokemukset ovat vaikuttaneet siihen millaiseksi olen kasvanut ja kehittynyt. Ihan yhtä lailla kuin vanhempiinkin heidän kokemuksensa. Mutta koska ne asiat eivät ole minun syyni, on niistä turha kantaa syyllisyyttä, eikä niiden negatiivisten juttujen tarvitse antaa määritellä persoonaani sen enempää kuin positiivistenkaan. Viha synnyttää vihaa ja rakkaus rakkautta.

Lähes jokaisesta lapsuudesta löytyy jotain hyvääkin. Ainakin se, että siitä on selvinnyt hengissä, aikuiseksi ja kuitenkin kohtuullisen toimintakykyiseksi ihmiseksi ainakin ajoittain. Joo, oma toimintakykyni on ollut hyvinkin kehno pitkiä jaksoja, mutta silti olen selvinnyt elossa ja saanut lapsia ja olen niille parempi äiti kuin omat vanhempani olivat minulle. Minulla on ollut paremmat resurssit ja keinoja käydä läpi näitä asioita niin yksin kuin terapeutin kanssa. Kun olen yrittänyt poimia niitä hyviä asioita ja helliä niitä mielessä ja alkanut aktiivisesti pohtia mitä hyvää niistä on seurannut, miten ne ovat luonnettani ja toimintatapojani muokanneet ja muistellut niitä hellyydellä, niin se tietty vihan, katkeruuden, negatiivisuuden ja surun häkki on heikentynyt.

Sitä pientä lasta itsessään on hyvä rakastaa, sanoa sille että on ihan ok olla surullinen ja vihainen siitä, että silloin tapahtui jotain, mutta ei siihen tarvitse jumittaa lopuksi ikää. Se lapsi silloin oli lapsi ja se näki ja koki asiat lapsena. Mieti mitä tekisit, jos omalla lapsellasi olisi paha olo - ja tee se sama mielessäsi itsellesi. Lohduta, rakasta, lupaa että kohta helpottaa. Ja mieti miten kauan aikaa siitä on jo kulunut - olisiko se tuska voinut helpottaa jo? Haluaisitko, että oman lapsesi tuska olisi niin monessa vuodessa helpottanut? Haluaisitko, että omien vanhempiesi tuska olisi helpottanut jo lapsena?

Sinulla ei ole valtaa muuttaa asioita, mutta näkökulmaasi voit muuttaa. Voit kertoa sen lapsuuden tarinasi uudestaan, parempana. Muistella ne hyvät asiat. Ei se tarkoita tosiasioiden hautaamista, vaan niiden valikoimista. Koko todellisuushan on aina valikoima asioista, osin tietoisesti, osin tiedostamatta. Sanotaan, että historia on aina voittajien kirjoittamaa. Kumpi sinussa voittaa: usko hyvään vai muisto pahasta. Kumpi kirjoittaa sinun historiasi? Kumman haluat sen kirjoittavan?

Joo, ei ole helppoa, en sano että toimii kenellekään muulle, ja muut tutut disclaimerit. Mutta tälleen omasta roolistaan irti päässeen stoorina toivottavasti sen pennin arvoinen ajatus edes jollekin. 

Minä sain muuten eilen kukkia elämäni tärkeimmältä ihmiseltä! Kiitos minä!

Muoks: Päätin lisätä kirjoituksiini myös soundtrackin!
Happoradio: Itä-Suomessa tuulee
Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa

Näppäriä niksejä muilta varasteltuna

Onni on ystävä ja varsinkin useampi sellainen. Suuri ilo on ystävistä, joilla on omia haasteitaan toiminnanohjauksen kanssa - ja aivan erilaisia kuin minulla. Tai sitten samanlaisia, mutta minä en vaan ole vielä tajunnut niitä.

Maailmassa on varmaan aika monta ihmistä, joille käy näin, kun alkaa siivota. Otat keittiönpöydältä likaisia astioita viedäksesi ne tiskiin, mutta ne eivät mahdu tiskipöydälle, koska siinä on paketti perunajauhoja, pussillinen sokeria, osa viime viikon posteista, kuorimaveitsi, rätti, lapsen jouluaskartelu ja kastelukannu, koska suunnittelit toissapäivänä kastelevasi kukat. Laitat likaiset astiat takaisin pöydälle ja otat ne postit viedäksesi siinä olevat laskut työpöydälle. Menet työpöydän ääreen ja siinä muistat, että kirjastokirjat muuten pitää palauttaa, viime viikolla tuli myös muistutuskirje siitä ja olet jo uusinut ne sallitut viisi kertaa.

Menet olohuoneeseen etsimään kirjoja. Muistelet, että yksi saattaa olla sängyn vieressä. Menet sängyn luo, huomaat likaiset sukat ja otat ne ja kirjan käteesi ja menet viemään sukat pyykkiin. Matkalla huomaat hukanneesi kirjan. Etsit sitä pyykkikorista turhaan, joten päättelet että laitoit sen ohi kulkiessasi olohuoneeseen. Ei löydy olohuoneen pöydältä, mutta siinä on oma kirjasi, jonka ajattelet nostaa hyllyyn. Laitat sen paikalleen ja huomaat hyllyssä kirjan, jota et muistanut edes omistavasi ja alat selata sitä.

Yhtäkkiä huomaat, että aikaa on kulunut kolme varttia ja sinä olet saanut vietyä yhdet sukat pyykkiin ja hukattua kirjastokirjan ja viime viikon postit. Päätät ryhdistäytyä ja palaat keittiöön. Huomaat kastelukannun ja menet nyt kastelemaan ne kasvit. Paitsi ne kyllä näyttävät aika surkeilta, koska kastelit ne viimeksi itsenäisyyspäivänä. Tai se oli itse asiassa äitisi, joka sen teki. Pitäisköhän niille antaa jotain lannoitetta? Menet googlaamaan huonekasvien lannoituksesta ja samalla vilkaiset ihan nopeasti sähköpostit, facebookin, keskustelupalstan ja havahdut kahden tunnin päästä. Hyvällä tuurilla olet saanut ostettua ensi kesäksi tomaatinsiemeniä ja kaikkea muuta kivaa puutarhaan. Et kylläkään sitä kukkalannoitetta.

No, viisas ystäväni keksi tähän maailman yksinkertaisimman keinon: munakello. Tai kännykän ajastin - sen löytää ehkä siihen soittamalla helpommin kuin sen munakellon. Kello soimaan vaikka viiden minuutin välein, ja aina piipityksen kuullessasi voit tehdä pienen tarkistuksen: olenko tekemässä sitä mitä minun pitäisi? Kymmenen minuuttiakin voisi olla ok.

Hahmotusongelmista kärsiville sain vinkin ottaa kohteesta valokuva ennen ja jälkeen. Ei niitä julkaista tarvitse, mutta kun usein tuntuu että tässä on raadettu jo vaikka kuinka kauan ja mitään tulosta ei näy. Ota kuva samasta paikasta ja siitä huomaat helpommin, että oletko saanut jotain muutosta aikaan! 

Toiselta ystävältä sain linkin Tampereen kaupungin Nepsy-tukitiimin sivuilta löytyviin tulostettaviin aineistoihin, joita voi varsinkin niille lapsille tulostella suoraankin, ja itselleen ottaa ainakin ideoita ja mallia tehtävien osittamiseen. Osittamisen pohtimisella tulee helposti myös vähän priorisoitua, mistä on hyötyä etenkin jos on tällainen minunlaiseni systeemien kehittäjä. Keittiön siivous kun saattaa helposti lipsahtaa siihen, että en vaan voi siivota, ennen kuin minulla on parempi systeemi mausteiden säilytykseen ja pohdin sitten tunnin, että pitäisikö ne järjestää aakkosjärjestykseen vai käyttökohteen mukaan teemoittain... Hyvällä tuurilla sitten käy niin, että mausteet ovat työhuoneessa, jossa olen tehnyt niistä Excel-taulukon, jossa on listattu mausteiden määrä ja parasta ennen -päiväykset, mutta se kaappiin palauttaminen osoittautuu liian haastavaksi.

Omaan kalenteriini yritän nyt laittaa muistutuksen, että voisin ensi viikolla viimeistellä jonkun noista kuudesta kesken olevasta tekstistäni ;-)

Älypuhelin ja perhelukkari - koko perhe koordinoituu

Aika usein siinä perheen arkeen on osallistumassa toinenkin aikuinen. Toisen aikuisen kanssa on hyvä jakaa vastuuta, mutta jösses että se vaatii joskus koordinointia! On niitä perheitä, joissa ei ikinä ole mitään ylimääräistä ja kaikki menee sen enempiä kommunikoimatta harmonisesti ihan itsestään, mutta ehkä enemmistössä ainakin tätä lukevissa perheissä on loputonta sähläämistä sen kanssa kuka hakee kenetkin mistäkin ja vie ja tuo ja missä syödään ja onko ruokaa ja mulla on sittenkin kokous ja milloin mä muka ehdin lenkille.

Meidän perheessä oli tilanne, että yksi aikuinen muistaa ja ymmärtää parhaiten lukemansa ja toinen taas puhuu niin paljon, ettei itsekään muista mitä sanoi, mitä sovittiin ja mistä vaan oli puhetta (tai ainakin ajatusta). Ei niitä lapsia ole kovin usein ollut hukassa, harvemmin aikuisiakaan, mutta ei myöskään aina siellä missä pitäisi. Tämän haasteen kohtaaminen toi meille perhelukkarin ja koordinoinnin älyteknologialla.

Tekniikka auttaa meitä synkronoitumalla puolestamme jossain pilvessä. Älyteknologian korvaamattomin ja oikeasti älykkäin saavutus on mielestäni kauppalista! Vau. Ajatelkaa vähän: sinne voi kuka tahansa älypuhelimen omistava perheenjäsen kirjata, että ketsuppi on vähissä ja minä haluan hedelmäpommijugurttia. Sitten se, joka menee kauppaan katsoo mitä tarvitaan. Kun se laittaa sen ostoskärryyn, niin naps vaan ja sen voi poistaa listalta. Ei enää haahuilua, ei kotona olevia kauppalistoja, ei sen muistamista onko juustoa. (Eikä käy kuten kaverille, jonka mies toi tänään kaupasta tavarat alkuviikon kauppalistalla - kätevää kun kaikki oli löytynyt helposti!) Ja parastahan on se, että me voidaan jättimarketissa kuljeksia omia reittejämme ja nopeuttaa hankintoja, kun toisen klikkaama poistuu listalta saman tien. Cool.

Eri ostoslistoihin voi sitten kirjata, että meidän Ceetami tarvitsee uudet futiskengät. Ei just nyt, mutta kun menette urheilukauppaan, niin ostakaa. Meillä on muistissa mm. kaikkien kotona olevien lamppujen koot ja mallit, koska edellinen asukas on siinä suhteessa halunnut vaihtelua elämäänsä, eikä me todellakaan muisteta missä on pienikantainen halogeeni ja missä GU10-kanta ja ne viisi muuta vaihtoehtoa. Siellä Prismassa kun muistaa ehkä, että toinen vessa on pimeä, mutta millaisiahan lamppuja sinne tarvittiinkaan... Okei, koordinoituneissa perheissä on aina varalamppuja, mutta jos nyt jollain vaikka ei olekaan, eikä se kynttilänvalossa pissiminen ole # parasta just nyt.

Toinen synkronoituva älykäs perheenjäsenemme on kalenteri. On omat kalenterit, joihin merkitään omat menot, jotka muut näkevät valinnan mukaan joko kokonaan tai vain sen, että äiti ei nyt ole käytettävissä. On esikoisen menot, joihin se voi mennä itsekseen. On toisen aikuisen menot. Ja sitten on perhekalenteri, johon merkitään ne hommat, joissa pitää olla ainakin toisen aikuisen lapsen mukana.

Sen lisäksi meillä on dynaaminen perhelukujärjestys. Pienimmillä ei ole älypuhelimia, ja muutenkin homma hahmottuu ja näkyy koko ajan, kun se on siinä keittiön seinässä. Meillä ei ole perinteistä perhekalenteria, eikä edes vuosikalenteria näille jutuille, vaan meillä on joka viikolle oma aanelonen, joka tulostetaan. Sitten sunnuntai-iltapäivänä otetaan se paperi ja kirjataan sieltä pilvikalenterista kaikki paperille. Sinne listataan myös koululaisten liikuntapäivät (= varusteet mukaan), päiväkotilaisen retket ja muut, lääkärit ja puheterapiat ja kokoukset ja harrastukset ja kaikki, joka vaatii jotain tai jossa jonkun pitää olla.

Kalenterissa on oma sarake jokaiselle perheenjäsenelle ja oma rivi jokaiselle päivälle. Kun kalenteri on kirjoitettu, se käydään yhdessä läpi. Yhdessä, koko perhe, ei pelkästään aikuiset. Pieninkin on istunut pöydän ääressä kaksivuotiaasta asti kuuntelemassa, että torstaina hän on menossa teatteriin ja lauantaina mennään serkun luo kylään. Jokainen saa osallistua. Jos on vaikkapa eväitä vaativia harrastuksia, niin voi jopa esittää toiveita eväistä ja muutenkin kysellä. Voi kertoa haluaako tulla mukaan toisen lapsen uimakouluun, vai jääkö kotiin.

Tältä perhelukkari voi näyttää sunnuntai-iltana (klikkaamalla vähän isommaksi):

Meillä tämä tapahtuu sunnuntai-iltapäivisin välipalan yhteydessä. Ensin syödään ja sitten käydään viikkolukkari läpi ja syödään jätskiä. Pieni motivaattori ylläpitää kiinnostusta rutiinin - ja on meidän perheen ikioma perinne. Kalenteri teipataan seinälle, ja pieninkin näkee siitä, että tänään tai huomenna on jotain. Vaikka ei saisi selvää, niin voi sitten kysyä, että mitä mulla lukee tossa torstaina. Erityisen kätevää tämä on hitaasti lämpiäville lapsille, joilta voi sitten joka ilta rastittaa menneen päivän pois ja kerrata mitä loppuviikolla on tulossa. Ei ehkä tarvitse etsiä niitä luistimia vartti ennen lähtöä paniikissa ja kuunnella kun lapsi ulisee että miksei kukaan oo kertonu mulle että tänään on luistelua ja mä en haluuuuuu luistella.

Dynaamisen kalenterista tekee se, että se elää tarvittaessa viikon mittaan. Eihän mikään ole koskaan kuten suunnitellaan, joten siellä viuhuu punakynä, syntyy rinkuloita ja nuolia ja lisätään Beetamin leikkitreffit jotka sovitaan vasta edellisenä päivänä. Mutta siinä se on, kaikkien nähtävissä keittiön seinässä, ja sitä voi sitten joka aamu vilkuilla että mitäs tänään ja illalla että mitäs huomenna. Jäätelömotivoinnilla, kännykkämuistutuksilla ja muilla vastaavilla keinoilla siitä tulee rutiinia jo muutamassa vuodessa! Okei, kuukausi tai pari riitti sen huomaamiseen, että tämä toimii. Meidän perheessä. Teillä voi homma unohtua, olla toimimaton tai alkaa toimia heittomaalina ketsuppisille lihapullille, mutta eipä tuolla paljoa häviä jos kokeilee?

Seuraavana sunnuntaina voi löytyä jotain tällaista:

Sitten otetaan uusi puhdas paperi ja käydään sen kimppuun!


Soundtrack:Leevi and the Leavings: Onnelliset

Tehtäväkortit

Toiset lapset tekevät ihan mukisematta kaikki vaaditut ja toivotut kotityöt ja vielä vähän päälle. Toiset taas eivät. Jos ongelmana on se, että lapsi ei hahmota liian mutkikkaita komentoja, kuten "siivoa huoneesi", eikä osaa luontaisesti itse keksiä miten voisi auttaa, niin tahmalappumetodia voi laajentaa lapsiinkin. Jos ne omat lappuset on saatu järjestettyä, niin sieltä voi ottaa sen muille delegoitavan pinon, tai sitten voi kirjoitella ihan omat lappuset.

Meillä on toiminut parhaiten se, että kirjataan kaikenlaisia hommia. Osa niitä, joita lapset voivat itse tehdä ja osa sellaisia, että niistä selviää vain isi tai äiti. Sitten otetaan tavoitteeksi vaikkapa, että jokainen tekee kymmenen korttia ja sitten kun homma on hoidettu, niin saa laittaa lappuun nimikirjaimensa. Osan hommista kun saa tehdä useampi. Pienemmille voi laittaa vähemmän tehtäviä, jos se tuntuu paremmalta. Lukutaidottomille voi piirtää pienen tikku-ukkopiirustuksen muistuttamaan tehtävästä. Kun kaikki tekevät jotain, niin innostus löytyy ja tarttuu helpommin. Tai sitten ei.

Hifistelyversiossa korteista tehdään kestäviä ja ne lajitellaan päivittäin tehtäviin, viikottain tehtäviin, kuukausittain tehtäviin jne. Joissakin järjestäytyneissä perheissä voi jopa jokaiselle lapselle laittaa tietyt vastuutehtävät. Ja joissain perheissä nämä hoituvat legendojen mukaan jopa ihan itsestään.

Meillä lapsille sopivia ja meidän asunnosta löytyviä yhden kortin tehtäviä ovat esim.
- vessojen roskisten tyhjennys (x2)
- lavuaarin pesu (x3)
- vessan käsipyyhkeiden vaihtaminen: vanhat pyykkiin, uudet tilalle (x2)
- omien vaatteiden vienti kaappiin (tarvittaessa pilkottuna erikseen: housut, paidat, sukat jne.)
- ponnarinauhojen ja pinnien keräily pitkin asuntoa ja vieminen vessan pöydällä olevaan purkkiin
- tiskikoneen tyhjennys (ehkä vain aterimet tai lasten astiat)
- kerää tietty määrä roskia (10, 20, 50 siisteystasosta riippuen)
- kerää ajelehtivat kynät penaaliin tai purkkiin
- kerää legot laatikkoonsa (tai autot, tai nuket, tai muu yksi laji leluja kerrallaan)
- kerää askartelun jäljiltä jäänyt paperisilppu paperinkeräykseen
- kerää askartelukamat paikalleen
- etsi palautettavat kirjastokirjat
- parita sukat pyykkikasasta
- lajittele sekava puhtaiden pyykkien kasa henkilökohtaisiin kasoihin (tai etsi omat vaatteet kasasta)
- ota lakanat pois sängystä ja vie pyykkiin
- järjestä eteisen kenkäkaaos
- imuroi joku rajattu tila (eteinen, vessa, oma huone)
- vie roskat / keräyspaperi / biojätteet
- etsi ajelehtiville dvd:ille tai cd:ille kotelot
- laita dvd:t laatikkoon tai hyllyyn paikoilleen
- kerää pyykit ja vie pyykkikoriin
- pese peili
- terota kynät ja tyhjennä terotin
- etsi tiskiin isin ja äidin ympäri asuntoa unohtelemat kahvimukit

Näitä voi keksiä itse kukin omasta asunnosta lisää. Voi kertoa miten homma tehdään, jos vaikuttaa ettei lapsi yhtään tiedä. Voi antaa sopivat välineet. Mutta jotta homma säilyisi mielekkäänä, niin älä kulje perässä tekemässä paremmin tai huomauttelemassa puutteista. Ideana on paitsi siivota myös antaa lapsille kokemuksia itse selviämisestä ja valtaa valita mitä tekevät. Siivoaminen nyt on toissijaista siihen nähden, että lapset oppivat osallistumaan, ottamaan vastuuta ja valitsemaan. Jos lapsi haluaa imuroida huoneensa, hän huomaa pian ettei se onnistu, jos siellä on viikon pyykit ja puoli kuutiota legoja lattialla.

Meillä lähtee tänään tästä:

Tätä ei myöskään pidä rajoittaa vain lapsiin! Varsinkin väsyneenä ja toisilla ihmisillä muutenkin on oman toiminnan ohjaus hukassa. Aika monelle on tuttu se tilanne, että kaikki on sekaisin ja hommaa riittää, mutta ei pysty päättämään mistä aloittaisi. Silloin on hyvä muistaa, että oikeastaan ei ole väliä mistä aloittaa, kunhan aloittaa! Homman loppuunsaattaminen konkretisoituu, kun saa laittaa korttiin kuittauksen tai siirtää sen tehtyjen pinoon.

Kun asiat on pilkottu pieniin osiin, niin tarttuminen on helpompaa. "Siivoa keittiö" on ihan liian iso ja rankka aloitettavaksi, mutta kun tekee kortit Tyhjennä tiskikone, täytä tiskikone, kerää paperit pöydältä keräykseen, lajittele säästettävät paperit yhteen pinoon, keräile muu roina paikoilleen (tai myöhemmin lajiteltavaan roinapurkkiin), vie tabletit / pöytäliina pyykkiin, pyyhi pöytä, tiskaa käsitiskit, pyyhi tiskipöytä, pyyhi kaapinovet, putsaa hella, pyyhi tiskipöytä... niin lopputulos on siivottu keittiö. Toisille ihmisille tämä menee siinä sivussa ja itsestään, mutta sitten on meitä, joilla ei vain meinaa voimat ja jaksaminen riittää kokonaisuuden hahmottamiseen.

Ja kaiken keskellä muista tämä: sinä et ole huono ihminen, sinä et ole surkea luuseri, vaikka et pysty edes siivoamaan keittiötä - tai pitämään sitä koko ajan siistinä. Tämänhetkiset resurssisi eivät riitä siihen, mutta pienellä toiminnanohjauksen auttamisella selviät siitä kyllä. Tai sitten joku toinen selviää tai voi auttaa! Toisten aivot toimivat aina niin, että joihinkin asioihin tarvitaan enemmän apua, toisilla tilanne voi myöhemmin korjaantua, ja sitten taas on niitä, joilla asiat hoituvat helposti.

Tai sitten voi olla, että tänään ei siivotakaan, vaan tehdään se joku toinen päivä. Joskus elämässä on tärkeämpiäkin asioita.

Muokkaus illemmalla: Tuolla on vielä pitkässä kommenttivastauksessa vähän lisää juttua siitä miten homman voi ottaa käyttöön ja muuta lisäjuttua.

Taustaa eli avomielinen mukahaastattelu.

Kuka minä olen?

Kolmen lapsen keski-ikäinen äiti. Keskeneräinen ihminen opettelemassa elämää. Itseironian kruunaamaton keisarinna, joka haluaa tosissaan auttaa kaikkia ja unohtaa auttaa itseään. Naiivi uskossaan, että kaikissa ihmisissä on jotain hyvää ja kaikki haluavat toisille hyvää, kunnes toisin todistetaan. Todisteet saatuaankin loputtomasti ihmisten motiiveja ymmärtävä, liian hajamielinen pitkävihaiseksi.

Tuottaa tekstiä paljon ja harkitsematta, mutta pelkää puhelimella soittamista.  Ihminen, joka osaa vähän kaikkea, muttei paljon mitään. Entinen moneen kertaan masentunut, todennäköisesti tulevakin masentunut, koska sellainen se tämän taudin ennuste on. Jos se on toistunut monta kertaa, se lisää todennäköisyyttä uusiutumiseen. Uskon että ensi kerralla olen taas valmiimpi kohtaamaan sen.

Miksi minä aloin kirjoittaa blogia ja mitä sillä ajattelin saavuttaa? 

Eräässä viiteryhmässäni (The Äitifoorumi, hei hei vaan!) olen yrittänyt jakaa tässä elämän varrella kertyneitä keinoja muillekin. Usein ne jutut tulevat sen ihmeemmin miettimättä, juuri sille tietylle ihmiselle, tiettyyn tilanteeseen. Kuitenkin kävi ilmi, että moni muukin tykkää ideoista - esimerkiksi Tahmalappumetodista, joka on ollut käytössäni jo pitkään. Jokunen vuosi sitten kävin myös Anne te Velde-Luoman kurssin Apua hukun tavaraan työväenopistossa ja huomasin siellä, että minullahan on jo paljonkin hyviä keinoja niin tavaroiden kuin varsinkin mielen kaaoksen hallintaan - kuten tarralaput. Mietin Ammattijärjestäjän opintojakin, mutta silloin ei ollut voimia. 

Kuvitelmissani ei ole jakaa Suuria Viisauksia kansalle, eikä tehdä blogia, jolla voin tahkota miljoonia, vaan koota näitä sinne tänne heitettyjä juttujani yhteen paikkaan - jottei väsymyksestä sekopäisten äitien hyvää tarkoittavien ystävien tarvitsisi miettiä, että missä se siitä selittikään ja miten se meni. Koska eihän ne väsymyksestä sekopäiset äidit itse mitään jaksa kuitenkaan, siksi tarvitaan ystäviä. Toisaalta myös siksi, etten pääsisi unohtamaan, että minullakin on hyvät hetkeni, ja niitä viisaita keinoja voisi itsekin käyttää.

Toisaalta haluan myös kirjoittaa siitä miten tärkeää on rakastaa läheistensä lisäksi itseään. Eikä se rakastaminen riitä, pitää myös kunnioittaa. Elämää ei tarvitse suorittaa, ei millään osa-alueella. En toki sano, että tartu hetkeen ja tavoittele unelmiasi ja jätä kaikki - vaan sanon että kasaa ittes ja yritä toipua ihmiseksi joka voisit olla ja kuntoutua kunnon veronmaksajaksi ;-)  Eikä se nyt niin selvää ole aina sekään, että sanonko itselleni vai sinulle. Kaikesta hienosta teoriasta huolimatta se oma pääkin on usein sotkussa - kodista puhumattakaan - mutta ainakaan se tilanne ei siitä parane, että syytän itseäni siitä että mikään ei koskaan ikinä toimi ja kaikki johtuu siitä että olen huono ihminen.

Tarjolla on siis yhdistelmä niksipirkkaa, tietoisuutta, rakkautta ja armoa itselle. Vertaisasiantuntijuutta väsymykseen ja masennukseen. Ei yläpuolelta - en minä ole parempi kuin kukaan muu - eikä alapuolelta, koska en ole huonompikaan. Kuten Oscar Wilde sanoi: Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja. Ole oma itsesi niin kuin vain sinä osaat. Älä ole se, millaisena haluaisit muiden sinut näkevän tai joka kuvittelet, että sinun pitäisi olla.

Miksi tuo osoite on juurtumista?

Pari vuotta sitten elämä meni monestakin syystä aika mullin mallin. Lähti matto alta, mopo käsistä, tuli turpiin ja entisillä naiiviuksilla läiskittiin päin korvia kuin toissaviikkoisella turskalla. (Eikö ole hieno kielikuva? Ei mulla ole hajua millainen on toissaviikkoinen turska, mutta kuvittelen sen olevan lötkö ja pahanhajuinen ja ällöttävä. Sitä paitsi turska kuulostaa melkein kirosanalta, kun sitä oikein ajattelee. Ajattele: Voi turskanperkeet!) Ensin meinasi mennä tosi hienosti ja kaiken piti olla hyvin ja elämässä visioita ja missioita ja loistava tulevaisuus, mutta sattuma heitti kapuloita rattaisiin ja sieltä rysähdettiin alas kovaa ja upottiin syvälle. Sinne masennuskuopan pohjalle, ja paskaa päälle.

Kaiken sen keskellä minua auttoi puumetafora. Elämänpuu on voimakas symboli, ja satuin osumaan musiikkiin, jossa puumetafora antoi voimaa. Minä ajattelin että se kaikki paska on hyvää lannoitetta, ajattelin miten on tärkeää juurruttaa itsensä maahan. Miten kasvu lähtee aina juurista. Löytyi koti, jonka pihalla on suuri puu. Puun alla puutarha, jossa pääsi lapioimaan konkreettisestikin.

Kiinalaiset (tai sitten jotkut muut) sanovat, että mikään muu ei ole tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. Puutarhasta, omasta pienestä pihasta, tuli minulle paikka jossa on nähtävissä kasvun ihme ja kuolemaan johtavat epäonnistumiset samaan aikaan. Ei tullut mansikoita, nauriit ja palsternakat meivät parempiin suihin, kurkut kuolivat. Tuli porkkanoita, auringonkukkia, kesäkurpitsoita ja yrttejä. Tomaattejakin tuli, mutta suuri osa niistä kyllä jäi kypsymättä ennen kuin pakkanen listi ne. Sinne jäätyivät pystyyn kauniisiin istutuskoreihinsa.

Mutta ei se haittaa. Kaikesta kuolleesta tulee uudelleen multaa, materiaalia uuteen kasvuun. Ensi vuonna voi aloittaa uudestaan. Mikään ei ole pysyvää, mikään ei ole lopullista ja vaikka huolellisella valmistautumisella ja opiskelulla voin parantaa todennäköisyyksiä onnistumiseen, on lopulta niin paljon muitakin vaikuttavia tekijöitä, että parempi vaan ihmetellä ja iloita. Syksyllä taas viskoin sinne tänne satunnaisia siemeniä ja hautasin kukkasipuleita - kevääseen mennessä olen jo unohtanut mitä ja minne. Tiedossa on siis ainoastaan iloisia yllätyksiä!

Yritän siis kasvattaa itselleni juuria. Vahvoja juuria, joiden antamalla voimalla saan kasvatettua oksat, joilla voin kantaa hedelmiä ja suojata tarvitsevia. Yritän juurtua tähän hetkeen ja tähän paikkaan sen sijaan että muistelisin menneitä ja murehtisin tulevia.

Se musiikki. Ainakin nämä:

Ricky Tick Big Band & Julkinen sana: Ei tunnu missään. Masentuneempi biisi.
"Sun pitää vaan hoitaa sitä omaa, ei kaikkee voi kontrolloida."
"Kun kiipee yli huolien ei vuoret tunnu missään. Väistä iskut nuolien, ei vuodet tunnu missään. Elä minkä pystyt, pysy pystyssä ja muista: jos hyvin käy sut joskus ehkä tunnistetaan luista. Kun kiipee yli huolien ei vuoret tunnu missään. Väistä iskut nuolien, ei vuodet tunnu missään. Elä minkä pystyt, ystävä, ja muista: juuretkin on piilossa mut tärkein osa puista."

Happoradio: Kaunis ihminen. Toiveikkuutta. Tältä tuntui kun tajusin miten syvällä olin käynyt ja miten paljon joudun uskaltamaan. Miten en voi odottaa asioiden paranevan ja järjestyvän, vaan minun on pakko uskaltaa, pakko uskoa.
"Entäs nyt kun kyntänyt on peto pihamaan, polttanut tutuimman tien?"
"Entäs nyt kun särkynyt kompassi pyörii ja allakka autioituu? Vartes viimaan väsynyt ja kohtalon juoniin, sen metkuista kuivunut suu."
"Ja sattumaan taas sun täytyisi luottaa."
"Tapahtuu mitä tapahtuu, muista että oot kaunis ihminen. Vielä kasvaa puu, juuret vahvistuu, taivaankantta päin kätes ojentuu kyllä. Usko niin tai vähitellen lakastut."

Rauhoitu

Olen vannoutunut mindfulness-ihminen. Valaistunut guru suorastaan. Mutta kun ne keinot oikeasti toimii ja nyt asiaan on alettu herätä lääketieteessä ja mielenterveystyössäkin ja sitä on tutkittu. Meditointia aina kehutaan kovasti, mutta ihmisten käsitys siitä mikä on meditaatio on aika yksioikoinen: istutaan paikallaan ja tuijotetaan jonnekin ja ehkä hymistään jotain ommmmmia tai lasketaan hengitystä.

Sekin toimii. Joillakin, joskus. Mutta jos mieli ja ruumis ovat kovin levottomia tai ahdistuneita, ei se ehkä onnistu. En missään nimessä väitä, että minun neuvoni ovat minkään tason Oikeaa ja Aitoa meditointia tai mindfulnessia, mutta minulle ja joillekin tutuille ne ovat toimineet, joskus ainakin. Eikä se yleensä pahasti haittaa, jos kokeilee. Voi toki haitatakin, mutta siitä minä en ota mitään vastuuta.

Perusajatus: ruumis ja mieli ovat yhtä, ja jos toisen saa asettumaan, niin toinen seuraa edes jossain määrin perässä. Eli jos olo tuntuu täysin sekopäiseltä, niin sitten on pakko yrittää saada olonsa fyysisesti jotenkin tasoittumaan ja pysymään tässä todellisuudessa. Joskus toimii rentoutus/tietoisuusharjoitukset ja joskus rankka liikunta, jotkut luukuttavat musiikkia niin ettei aivoihin mahdu muuta.

Väsymykseen auttaa lepo, mutta ahdistukseen auttaa usein sen muistaminen, että ahdistus on pitkälti fyysinen reaktio. Rentouta hartiat, hengitä syvään. Ja pidä ne hartiat alhaalla, rentoina. Tai kokeile vaikka jotain näistä:

 

1. Kynämeditaatio 

Ota ajastin, jonka voit laittaa soimaan tietyn ajan päästä. Tämä on tärkeää: et voi katsella kellosta, että milloin aika on kulunut, vaan odotat kärsivällisesti äänimerkkiä. Ota kynä ja paperia, mieluusti ihan tasavärinen puhdas arkki, mutta kirjekuoren takapuoli tai kassakuittikin kelpaa hätätilanteessa.

Laita ajastin soimaan, esim 2-10 minuutin päästä. Okei, voit aloittaa 30 sekunnistakin, mutta se ei kyllä yleensä riitä. Ala piirtää viivaa ylös alas ylös alas. Sellaista tiheää aaltoa. Oikein yrittämällä voit piirtää sisäänhengityksellä ylös, uloshengityksellä alas. Rauhallisesti ja hitaasti. Piirrä siihen asti, kun kello kilahtaa. Tulos näyttää tämäntapaiselta, tämä tosin on väkerretty hiirellä, kynänjälki on nätimpää. Korkeudella ei ole väliä, tiheydelläkään ei suurta, mutta tiheämpi vaatii enemmän keskittymistä, ettei viivat mene solmuun ja ristiin.

Joissain kynämeditaatioissa suositellaan mitä tahansa piirustelua, sellaista mitä ennen vanhaan harrastettiin puhelimessa puhuessa. Sitäkin voi kokeilla, mutta ainakaan minulla se levottomassa tai ahdistuneessa mielentilassa ei toimi, koska pitää päättää mitä piirtää, vaikka piirtäisi ihan nonsenseä. Mutta sitäkin voit kokeilla.

 

2. Mandalameditaatio

Menee jo melkein hörhöilyn puolelle, mutta mandalan piirtäminen on perinteinen meditaatiokeino. Tässäkin on se riski, että angstissa ja vauhdissa ei keksi mitä piirtää, mutta voit kokeilla olisiko se sinulle toimiva keino. Monotonisuus tulee kahdeksasta (tai valitse haluamasi luku) toistosta. Hyvä youtube-ohje on esim. tässä:

Jos mandalan piirtäminen on liian haastavaa, voit hankkia valmiita mandaloita ja värittää niitä! Netti on täynnä printattavia mandalakuvia, ja mandalavärityskirjoja voi tilata esim. Adlibriksestä. Joku näkyi myynnissä esim Tigerissäkin, ja kirjakaupoistakin voi löytyä. Mandalan etu tavallisiin värityskuviin on abstraktius (jos valitsee sellaisen, eikä prinsessa-mandalaa) jolloin värin voi valita aivan vapaasti miettimättä onko se nyt oikea. Ja se toisto. Saman toisto auttaa meditaatiofiilikseen.

 

3. Kävelymeditaatio

Tossua toisen eteen - tietoisesti. Keskity tuntemaan alusta, jalkojesi liike, lihakset, kaikki aistimukset kehossa. Jalan rullaaminen hitaasti. Hyvän meditaatiofiiliksenhän voi saada esim. juostessa tai uidessa pitkään. Siinäkin on ideana se monotoninen toisto. Voit kokeilla hyvin hyvin hidasta kävelyä luonnossa, keskittyen aistimaan joka askelella alustaa ja tunnetta itsessäsi. Tai yhtä hyvin ääniä ympärilläsi. Liikenteen seassa ei kannata meditoida. Tässä yksi ohje, mutta tärkeää on muistaa, että et ota ahdistuneena metrin halkaisijaltaan olevaa ympyrää, jota alat paahtaa vimmaisesti. Tarkoitus on rauhoittua, joten hidasta, hidasta, hidasta. Kaikkihan tietävät ne häkissä eestaas monotonisesti kävelevät tiikeriparat eläintarhoissa? Mistäpä muusta siinä onkaan kyse, kuin yrityksestä tyynnyttää ahdistunut mieli. Hidasta liike, mieli seuraa perässä.

 

4. Aistimeditaatio

Tämä on ihan oma ahdistuksenpurkukeinoni, joten tähän en voi laittaa viitettä, enkä ota vastuuta mistään tavallistakaan vertaa. Kuulokkeet korville ja jotain ääntä sieltä, ei liian tartuttavaa ja huomiota herättävää. Rento asento, silmät kiinni, ja käteen joku esine, jota sitten siirtelee kädestä toiseen hiiiiitaaasti tunnustellen, keskittyen niihin tuntoaistimuksiin ja visualisoimaan sitä esinettä.

Jos musiikkina ei nappaa perinteinen tiibetiläishenkinen zenmeditaatiomusa (joka on mulle ainakin liian "heikkoa"), niin kokeile hakea vaikka jotain intiaani- tai saamelaismusaa, tai vaikka bollywoodia! Idea on, että yrität keskittyä siihen tuntoaistimukseen ja jättää sen musiikin taustalle, jolloin se musiikki "syö" osan niistä ylivirittyineistä fiiliksistä, mutta kuitenkaan musiikki ei saa viedä keskittymistä itseensä. Fokuksen pitäisi olla siinä, että yrität käsillä tunnustella esinettä ja luoda siitä mielikuvaa, miten näkisit sen. Musiikki ei saa olla mitään sellaista omaa tärkeää tunnetiloja herättävää, ei mitään sanoituksia joita voisit kuunnella vaan nimenomaan aistimuksia leikkaavaa äänimassaa.

Tahmalappumetodi

Olen eräässä viiteryhmässäni neuvonut tätä metodia tilanteisiin, kun päässä on vain niin paljon asioita, että mistään ei saa kiinni. Kun väsymys jyrää niin täysillä, että ei ole enää mahdollisuutta valita mistä joustaa, kun ei näe kaikkea. Kun tuntuu että on pakko painaa autopilotilla suorittaen läpi taas tämäkin päivä, vaikka ei oikeasti jaksa. Kun jumittaa itkemään sitä ettei tajua mitä voi tehdä, kun sukkaparin toisessa sukassa on se sisäänmenoaukko ylhäällä ja toisessa alhaalla, muttei edes huomaa sitä että toinen on viisivuotiaan sininen polvisukka ja toinen puolison musta juoksusukka.

Varsinkin äideillä on usein niin paljon ihan vaan kaikkea mahdollista hoidettavaa ja koordinoitavaa ja sovittavaa ja organisoitavaa ja mietittävää ja päätettävää ja konkreettisesti tehtävää, että ne kaikki ei voi mahtua päähän, ja jos mahtuukin, niin ne on täysin epäjärjestyksessä. Jotta asiat hamottuvat ja niitä voi käsitellä, ne on purettava sieltä pois. Itse olen onnistunut hommassa seuraavalla tavalla, ja siinä voi joku ulkopuolinen "palloseinä" olla tarpeen. Ihminen, jolle asiat saa heitettyä ja joka auttaa priorisoinnissa ja luokittelussa.

Ota kasa paperia tai pahvikortteja tai ihan vaan muistilappuja. Minä olen hankkinut mahdollisimman montaa eri väriä post-it-lappuja. Tärkeää on, että ne eivät ole liian isoja. Käytäntö on myös opettanut, että niissä post-iteissä on paras liima, halpisversiot tipahtelevat helpommin. Sitten alat vaan tajunnanvirtatekniikalla kirjoittaa kaikkia asioita, joita pitää tehdä ja joita haluaisit tehdä. Lyhyesti, konkreettisesti. Yksi asia per lappu. Älä ala pohtia asian tärkeyttä tai asioiden yhteyksiä toisiinsa, kiroita vaan. Isot ja pienet suloisessa sekasotkussa. Toistuvat ja kertaluontoiset, sinne vaan ihan kaikki! Typerät ja pienet sekaan vaan - sinne listataan vaikka nenän niistäminen, jos sitä pitää pienikin hetki pohtia. Ihan kaikki mitä mieleen tulee.

Jos tuntuu että pystyy, niin olen käyttänyt eri värejä eri asioille, mutta se ei ole niin tärkeää ainakaan vielä, jos se hidastaa hommaa, ja se vaatii, että pystyisit jo hahmottamaan mitä eri kategorioita on. Tyyliin Koti, Omat, Lasten kodin ulkopuoliset, Lasten kotona, Byrokratia, Oma hyvinvointi, Lääkärit ja terapiat yms. Laskujen maksu ja vastaava (esim. kirjastot), Muut ihmiset - mitä nyt keksitkään. Mutta tämän voi hoitaa myöhemminkin.

Tärkeää on se, että et yhtään mieti mitä pitää kirjoittaa ja miten se liittyy muihin asioihin ja onko se nyt tärkeä tai tärkeämpi. Sitten kun ei enää tule mitään ulos, niin niitä voi alkaa luokitella eri kategorioihin, ja tässä varsinkin on joku ulkopuolinen hyvä apu. Kun on luokiteltu, niin mietitään vähän tärkeysjärjestystä ja kiireellisyyttä, heitetään eri pinoon ne, jotka voi nakittaa jollekin muulle ja ne, jotka ei oikeasti ole nyt niin tärkeitä ja kiireellisiä, vaan voi lykätä jonnekin tulevaisuuteen. Myös ne, joissa olisi apua jostain muusta henkilöstä, voi merkitä.

Niitä lappuja on helpostikin yli sata. Minulla ainakin tulee aina yli sata lappua, joskus kaksisataa. Se auttaa tajuamaan, että tuollainen määrä ei vaan voi toimia, jos ne on kaikki heitetty sekaisin päähän. Mutta kun ne on sieltä ulkona, niin niihin pääsee helpommin käsiksi ja voi saada apua. Jos ne on vaan sun päässä, ehkä osin kalenterissa tai jossain, niin käy helposti niin, että kun yhden muistaa, niin toinen unohtuu ja päätä kääntäessä joku asia jo tipahti pois tai lipsahti kasan alle siellä päässä.

Palkitsevaa on myös se, että sitten voi alkaa konkreettisesti laittaa pois niitä tehtyjen lappuja. Parasta on, jos nää saa johonkin esille, eri ryhmät vähän erilleen, vaikka punainen merkintä akuutteihin - tai jos riittää voimia ja aivoja, niin voi tehdä niin, että laittaa ylemmäs helpot ja kiireelliset, alemmas haastavat ja vähemmän kiireelliset - ja sitten voi voimien mukaan valita sieltä. Jos on parempi olo ja voimia riittää, niin ottaa jonkun haastavamman. Jos taas ei, niin nappaa vaan jonkun helpon, kuten "vie roskat" tai "ompele haalariin nappi jalkalenksulle".

Lappujen on hyvä olla koko ajan näkyvissä, niin että näkee kaikki kerralla. Mä oon ihan vaan laittanut sinitaralla tai sillä liimalappuraidalla oviin ja seiniin kategoria kerrallaan ja pahimmillaan sitä tilaa on vaadittu muutama neliömetri! (Siksi laput saa olla pieniä, just joku post-it tai puolikas postikorttikoko.) Mutta vaikka niitä on paljon, niin se ei vaadi isoa peltoa tai lentokenttää. Konkreettisesti näkyy, että asioita on paljon, mutta ei loputtomasti.

Minä olen ainakin tällä metodilla saanut sitä päänsisäistä kaaosta vähän hallintaan noiden tekemisasioiden suhteen. Ja pään ulkopuolella olevia juttuja on helpompi delegoida muille kuin ajatuksia. Tunnissa pääsee jo alkuun ainakin, ja mua on ainakin yllättänyt miten nopeasti niitä asioita alkaa virrata, kun vauhtiin pääsee. Hyvä on toisaalta huomata se, että jossain vaiheessa ne oikeasti loppuu ne asiat, joita listata. Tietysti uusia tulee koko ajan, mutta se, että et voi istua viikkoa yhteen menoon listaamassa asioita, on todiste siitä että vaikka taakka on musertava ja tavallaan ikuinen, niin sillä on tietyt rajansa.

Tätä metodia voi jatkaa, tilanne muuttuu koko ajan, ja kun laput ovat käsillä, niin aina uuden asian tullessa se kirjoitetaan, heitetään paikalleen ja palataan siihen sitten kun on aika ja mahdollisuuksia. Eihän tämä nyt mikään tyylikkään sisustuksen riemuvoitto ole, mutta ainakin minusta se tyylikäs sisustus ei tällaisessa tilanteessa ole prioriteetilla yksi. Persoonallisuudesta riippuen se voi olla korkeallakin oman hyvinvoinnin kannalta, mutta lappuset voi sitten piilottaa vaikka vaatekaapin oven sisäpuolelle tai jonkun aina auki olevan oven taakse.

Toivottavasti tästä on apua sinulle!